Torstaina 22.9.2016 toteutin taas yhden pienen haaveeni. Nimittäin Rásttigáisán eli suomalaisittain Rastigaisan valloituksen. Alettiin tätä suunnitella luottovaelluskamuni kanssa edellisen vaelluksen aikana Paistunturin erämaassa, kun tuli olo: "mitäs seuraavaksi?" Puhelin, että olen haaveillut "Kaisan" valloituksesta, ja niin oli hänkin! Ja en tiedä mitkä suopeat voimat olivat kanssamme, mutta päätimme päivän jo pari viikkoa etukäteen johtuen harvinaisista työvapaista ja huononsäänpelkoni eivät toteutuneet, vaan päivän keli oli yksi syksyn upeimmista! Kuinka voikaan sattua niin hyvin! 😄
Rastigaisa sijaitsee Norjan puolella ja jos en kovasti huijaa, niin se on Utsjoen lähialueen korkeimpia huippuja, 1067m merenpinnan yläpuolella. Sillä on kaksi matalampaa sisarusta molemmilla puolillaan, Gottevarri ja Geaidnogaisa. Vaikka täällä kulkeekin jokin epävirallinen merkitty polku, niin ruuhkaa tällä reitillä tuskin koskaan on. Sen verran haastava se on, että kuntoa ja kokemusta vaelluksesta olisi hyvä olla entuudestaan. Netistäkin löytyneet blogikirjoitukset tuntuivat kaikki olevan ns. hc-vaeltajien kirjoittamia, eivätkä edes kaikki paikalliset ole täällä käyneet! Silti oli hyvin hyödykästä lukea muiden kokemuksia. Noh, itselle tämä todella oli jännittävä haaste suoritettavaksi. En pelännyt kunnon pettävän, mutta pelkäsin rikkinäisen polven puolesta. Tosin kesti se juuri ja juuri 3 päivän erämaavaelluksenkin... Tällainen jääräpää kun olen, niin en antanut asian olla taaskaan esteenä yrittämiselle. Vaikka pää kainalossa kohti unelmia! 💪
Sinne! 🔝
(Välimatka kuvanottopaikasta Gaisan juurelle on noin 7km, uskoisitko?)
Alkuun seurasimme merkittyä polkua, mutta melko pian erkanimme omille poluillemme.
Monet kuuluivat suorittaneen 22 km:n vaelluksen noin 8-15 tunnissa. Mekin asetimme tavoitteeksi 10+ tuntia. Kunhan ehtisimme pois ennen pimeän tuloa. Starttasimme noin kympin aikaan aamulla Levajoen parkkipaikalta. Ensin seurasimme polkua, joka kulki Levajoen vierellä. Ylitimmekin joen ihan alkuvaiheessa. Kengät pois ja varpaat jääkylmään veteen (harmitti etten sittenkään ottanut crocseja mukaan, niillä joen ylitykset ovat niiiiin paljon mukavampaa ja nopeampaa puuhaa!). Onneksi joki oli nyt kapea ja vesi matalalla. En halua edes kuvitella millainen se on keväällä sulamisvesien aikaan.... Reilun tunnin parin loivan kipuamisen jälkeen alkoi avotunturi avautua edessämme ja vihdoin näkyi myös Gaisa! Kuin kiusatakseen, tiesimme, että Gaisalle oli monen tunnin ja kilometrin matka, vaikka se koko ajan siintikin näkyvissä.
Matkalla näkyi kauniin punaisia mustikanvarpuja. Ja mustikat olivat suuuuria!
Lähdimme tosiaan jossain kohdin polulta pois ja kulkemaan "suoraan" kohti Gaisaa. Polku kun tuntui kiertävän sivustalle.. Ja suoraankin kulkeminen on suhteellista, sillä kuljimme kuivissa jokiuomissa ja väistelimme pahimpia rakkapaikkoja. Muutamia lyhyitä juoma- ja kuvaustaukoja pidimme matkanvarrella. Silti vajaan 10 km:n matkaan meni noin neljä-viisi tuntia. Pidimme paussin myös itse Gaisan juurella, ja päätimme jättää reput alas. Kamera roikkumaan kaulaan ja ylös! Yritimme katsoa mukamas loivemman kohdan rinteestä, kun lähdimme nousemaan, mutta kyllä se silti pian muuttui nelivetokiipeämiseksi. Rinne oli pelkkää irtokiveä!! Mitä ylemmäs jatkoin sitä enemmän pelotti. Pelotti ihan oikeasti, että kivi pettää alta ja satutan polveni, enkä pysty jatkamaan. Mietin jo pelastusvaihtoehtojakin, helikopteri olisi ainoa keino täällä. Mutta kivi kiveltä, askel askeleelta varovasti jatkoin. Luovuttaminen ei tullut kyseeseen, ei enää tässä vaiheessa! Onneksi en pode korkeanpaikanpelkoa, mutta silti hiukan hirvitti katsoa alaspäin. Joten katse ylöspäin! Onneksi ei tuullut... Matkalla riitti "valehuippuja". Pieniä tasanteita, joita alhaaltapäin luuli huipuksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa. Saavutimme jonkin näköisen laen ja olimme jo pysähtymässä, kun katsoessani gps-kelloani totesin, että olemme noin 980m korkeudessa. No helkatti, pakko on päästä 1000m korkeuteen! Pakko! Ja matka jatkui. Ja lopulta olimme OIKEASTI laella ja näimme joka puolelle avautuvan erämaan JA olimme yli 1000m:n korkeudessa! Voi sitä onnea ja ylpeyttä! 😄 Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, se pitää tuntea. Kun olet maailman katolla, pilvet alapuolella. Kaikki alhaalla niin pientä, niin pientä.. Horisontti sumenee utuiseksi kymmenien kilometrien päässä, järvet kimmeltävät helminä. Se hiljaisuus, humina korvissa. Olet tässä ja nyt, ei ole tilaa muulle 😍
Huipulla ei tuullut, ei niin yhtään! 😊
Tuhannen metrin korkeudessa oltiin, huuiiii! Noin 50 min kului rinteen kapuamiseen juurelta laelle.
Tuntuu uskomattomalta ettei juuri tuona päivän tuullut lähes yhtään ja aurinko lämmitti ihanasti. Varavaatekerrastot olivat turhaa kuormaa tällä kertaa, aurinkorasvaa olisi enemmin tarvittu! Taustalla siintää Gaisan korkein kohta, kiipesimme tällä kertaa matalammalle huippuosalle säästääksemme aikaa (ja polvea). Se mikä yllätti suuresti, oli se että lakiki oli pelkkää irtokiveä!! Kuvittelin sen olevan tasainen kalliolaki tms. tuulen, sateen, jään ja lumen vaikutuksesta. Noh, täällä eroosio näköjään jättää jälkeensä irtokiviä viemättä niitä mukanaan.
/Maailma on tässä/
Tämä reissu toi vahvana mieleeni muistoja vuosien takaisesta Saanan valloituksesta Kilpisjärvellä. Silloin kapusin Saana -tunturin päälle vain 2kk polven eturistisideleikkauksen jälkeen. Nyt tällä hetkellä kipusin Gaisalle eturistiside toisesta polvesta sökönä, leikkausta odotellen. Kyllähän se jännitti, että kestääkö polvi, pääsenkö ylös asti. Tai takaisin alas (noh, ainahan alas pääsee....). Mutta hyvin meni, tosin buranan voimalla.
Etsimme hieman loivemman kohdan paluumatkalle. Vaikkei sitäkään nyt loivaksi voinut sanoa. Kävi myös se, jota olin pelännyt: kivenmurikka vierähti jalkani alta ja kaaduin rakkaan. Muksahdin lonkka edellä terävän kiven päälle ja muistoksi siitä sainkin suuren mustelman reiteen. Onneksi polveen ei sattunut (vaikka polvet tärisivätkin hetken) ja kamera säästyi osumalta. Pidimme alhaalla reppujen luona kunnon ruokatauon. Siitä sitten taas suorinta linnunreittiä kohti Levajokea ja polkua. Oli nautinto kulkea auringonlaskussa jokiuomien myötä alaspäin. Vaikka mainittakoon, kyllä mulla jo jalat huusi armoa..
Loikkislompsis kivien ja jokien yli! Tähän aikaan vuodesta vedet ovat supermatalalla, joten jokihyppely onnistui kuivin jaloin. Keväällä tämä ei onnistuisikaan näin helposti, ehei!
Paluumatkalla laskeva aurinko loi jyrkkiä varjoja seuratessamme jokiuomia. Halusimme takaisin autolle ennen pimeän tuloa - ja ehdimmekin tavoitteeseemme hyvin!
Kaikenkaikkiaan noin 21 km:n matkaan kului about 9 tuntia. Alitimme tavoitteemme siis huomattavasti! Emmekä edes pitäneet ylimääräistä kiirettä. Ja jalkani vuoksi vauhtikin oli lempeä. Aikasmoisia tyttöjä vaan ollaan! 😊
"Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä"
-Tommy Tabermann
❤
