Revontuliopas

Jaa että niin mikä? Joku lehtinen? Ei, vaan meikäläinen! Juu ei se mikään virallinen termi ole, mutta epävirallisena se kertoo asian ytimen. Opas, joka vie asiakkaat katsomaan revontulia. Jos siihen on mahdollisuus. Ja sellainen meitsi on talvisin. Itseasiassa jo kolmantena talvena putkeen täällä pohjoisimmassa Lapissa. 😊🌌

En ollut itsekään nähnyt kovin monia revontulia ennen kuin aloitin oppaana. Toki opashommiini kuuluu paljon muutakin kuin revontulien katselua. Tekemistä riittää päiväsaikaankin täällä talven ihmemaassa. Tässä postauksessa pääpaino on kuitenkin revontulissa. Annan parhaat vinkit revontulien bongaamiseen ja kuvaamiseen. Mutta ihan ensin - mikä on revontuli?

"Revontulten alkuperäinen energianlähde on Aurinko, vaikka itse revontulivalo syntyykin Maan yläilmakehässä noin 100–200 kilometrin korkeudella.

Auringosta lähtee koko ajan hiukkasia avaruuteen. Tämän aurinkotuuleksi kutsutun virran hiukkasia päätyy myös Maan ilmakehään. Siellä revontulivaloa synnyttää seuraavanlainen prosessi:
Ylhäältä alaspäin Maan magneettikentän suuntaisesti syöksyvät elektronit törmäävät ionosfäärin happiatomeihin ja typpimolekyyleihin, jotka virittyvät hetkeksi korkeampaan energiatilaan. Viritystilan purkautuessa viritysenergia vapautuu fotonina eli valona.

Yläilmakehään satavien hiukkasten nopeudet ovat jopa 1000 kilometriä sekunnissa. Viritystilojen purkautuessa syntyvän valon väri riippuu virittyneen hiukkasen laadusta ja sen törmäyksessä saamasta energiasta: happiatomien viritystiloissa syntyy vihreä ja punainen valo, kun taas typpimolekyylit vastaanottavat ja luovuttavat sinertävän sävyisen valokvantin verran energiaa. 
Maan dipolimainen magneettikenttä ohjaa varatut hiukkaset ilmakehään magneettisia napoja ympäröivillä alueilla, joita kutsutaan revontuliovaaleiksi. Revontulialueiden tarkka sijainti, leveys ja revontulivalon voimakkuus kullakin pituuspiirillä vaihtelee muun muassa Auringon aktiivisuuden ja sen aiheuttaman Maan lähiavaruuden magneettisen aktiivisuuden mukaan.

"Revontuliovaalikuva" aktiivisuusennusteita tarjoavalla virmalised.ee -sivustolla

Rengasmaiset ovaalit ovat kummallakin pallonpuoliskolla koko ajan olemassa, mutta päivänvalo estää meitä havaitsemasta keskipäivän revontulia muualla kuin talven pimeimmillä kaamosalueilla. Suurin osa sekä pohjoisen että eteläisen pallonpuoliskon revontulivyöhykkeestä sijaitsee asumattomalla alueella. Tyypillisesti revontulia voi katsella vain pohjoisen Fennoskandian, Huippuvuorten, Islannin, Pohjois-Kanadan, Alaskan ja Siperian leveyspiireillä."    (Lähde: Ilmatieteenlaitos)

Parhaat tärppini repojen bongaukseen:

1) pilvetön tai vähäpilvinen sää
2) pimeys eli lähde pois valosaasteesta
3) lämpimät vaatteet ja kärsivällisyys - show'ta joutuu joskus odottamaan pitkäänkin
4) tutustu repoaktiivisuusennusteisiin netissä (esim. virmalised.ee)
Bonus: ole sinut kamerasi kanssa eli osaa säätää asetukset vaikka silmät kiinni (pimeässähän on vaikea nähdä nappuloita)

Entäs sitten kuvaaminen? Vanha klisee "kuvaamaan oppii vain kuvaamalla" pätee tässäkin. Kuitenkin hyvien kuvien ottamiseen olisi hyvä olla käytössä järjestelmäkamera. Toki nykyään hyvillä kännyköilläkin saa jotain kuvia, mutta itse pidän järkkärin käytön konkreettisuudesta. Ja erilaisia järkkäreitä on puodit pullollaan, en ala niiden paremmuudesta tässä kiistelemään. Itselläni on budjettisyistä käytössä Canon 600D EOS -järkkärinä. Yökuvauksessa kaverina sillä on Samyang 14mm 2.8 laajakulmaobjektiivi. Suosittelen ihan ehdottomasti "laajiksen" käyttöä. Parhaimmillaan revontulet ovat koko taivaan täyttävä ilmiö ja silloin laajakuvaa tarvitaan!

A ja O kuvaamisessa on oikeat asetukset. Valotusajan tulee olla pitkä, jotta valot erottuvat pimeästä. Kamerasta ja revontulista riippuen vaihtoehdot ovat kahden ja 30 sekunnin välillä. Itsellä viiden ja kahdeksan sekunnin aika on hyvä perusrepojen aikaan. Aukko pitää olla suuri, jotta kaikki vähäinen valo pääsee perille kameran kennoon asti. Itse tykkään asettelusyistä pitää kuvan etualalla jotain (esim. puu), joten käytän oman laajikseni kanssa aukkona 4:sta (F4). Vielä ISO -arvo kohdalleen. Pimeässä ISOa pitää nostaa, mutta se myös lisää ns. kohinaa. Kohinaa voi onneksi korjata jonkin verran pois kuvankäsittelyohjelmalla. Itse olen nyt käyttänyt 3200ISOa. Sekin on taas kamerakohtaista. Vertailuna ystäväni huippukamera Sony A7, jossa valotusaika on 2 sekuntia ja ISO16000. Kuvaamme samassa paikassa siis aivan eri asetuksilla. 

Ja viimeisin muttei vähäisin: tripod! Eli jalusta kameralle! On aivan ehdoton asia, jos meinaa saada tarkkoja kuvia pitkällä valotusajalla. Kenenkään käsi ei ole niin vakaa, että kannattelisi kameraa 20sek liikkumatta milliäkään. Tai ainakaan minun käteni ei ole. Siispä jalusta aina mukaan yökuvaukseen! 

Käsittelen kuvat Lightroomissa. En ikinä koske väreihin, korjaan ainoastaan linssin vääristymät, vähennän kohinaa, nostan kontrastia ja tarkennan yksityiskohtia. Kuvaan monesti asiakkaita revontulien kanssa, joten kasvot olisi hyvä saada erottumaan pimeydestä. Kuvanottotilanteessa valaisenkin kasvoja pikaisesti otsalampullani.

Yökuvaus on älyttömän haastavaa puuhaa. Sadasta kuvasta ehkä yksi on omasta mielestä mukiinmenevä ja sitä viitsii alkaa LR:ssa säätämään. Asiakkaat eivät monesti ymmärrä, että suurin osa kuvista epäonnistuu, varsinkin jos he eivät pysty seisomaan täysin liikkumatta paikallaan. Yökuvaus on siis kuvaajalle pääasiassa pettymyksiä pettymysten perään. Varsinkin perfektionistiselle ja aloittelevalle kuvaajalle kuten minä.. Mutta sitten se yksikin onnistunut otos pelastaa koko viikon! Tai talven. 😄

Työpaikkani - toimistoni sijaitsee revontulten alla 😍

Tämä kuva on toistaiseksi omasta mielestäni kuvausurani paras otos. 👌

Ensimmäisiä kuvaamiani linnunrata-kuvia kera hennon revontulikaaren (ei, se ei ole sateenkaari..) 🤗

Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia upeita kuvia!

Roadtrip Hamninbergiin

Hamninberg sijaitsee aivan maailman laidalla. Jos runollisesti haluaa asiaa kuvailla. Se koskettaa Jäämerta, koillisnurkassa Norjaa. Juurikaan tämän kauemmaksi koilliseen - tie päättyy kylään - et pääse mannerta pitkin. Hamninberg on vanha hylätty kalastajakylä Vardøstä vielä noin 40km eteenpäin. Sinne pääsee vain kesäisin, sillä tietä ei aurata talvisin. Silloin aikanaan, kun kylä oli vielä ympäri vuoden asuttu, sinne ei johtanut tietä ja pois pääsi vain veneellä. Ja ymmärrän hyvin nyt miksi, maasto on vain karua rosoista kalliokivierämaata. 

Historia kertoo, että 1900-luvun vaihteessa Hamninberg oli Lofoottien rinnalla toinen Ruijan keskeisistä kalastusalueista. Kylässä asui 300-400 ihmistä, mutta kesäisin väkimäärä kaksinkertaistui kalastajien saapuessa kylään. Hamninberg kuitenkin tyhjeni vakituisista asukkaista kerralla, kun sataman laajennushanke aallonmurtajineen kariutui 1960-luvulla ja suuret kalasatamat rakennettiin muualle. Kyläläisillä kun itsellään ei ollut varaa satamaa rakentaa ja Norjan valtio päätti olla avustamatta kuluissa. Korvaukseksi menetyksestä Hamninbergiin rakennettiin tieyhteys 1966, jonka jälkeen valmistui myös koulu ja sähkölinjat. Ironista on, että tien valmistuttua kylän väen oli helppo muuttaa pois töiden perässä. Lopulta kylään jäi vain neljä ympärivuotista asukasta; pappi, papin vaimo, jääkäri ja vanhapoika. Viimeisin heistä, pastori Pettersen, kuoli 1993.

Kylän ympärivuotisen asuttamisen esteenä on tien kunnossapito. Sitä ei aurata talvisin. Kesäisin matkailjoita kuitenkin riittää, jopa lisääntyvässä määrin. Ja tänä kesänä olin yksi niistä monista turisteista tällä karulla niemekkeellä, jättäen jälkeeni vain kasan tuhkaa nuotiopaikalle. Muistaisin varmasti tämän paikan pitkään, mutta se ei muistaisi minua. Olin vain henkäys tässä miljoonien vuosien muovaamassa peikkolaaksossa.

Lähdin ystävän kanssa tutustumaan paikkaan syyskuun loppupuolella. Tarkoituksena oli viettää yö paikanpäällä telttaillen. Utsjoelta Hamninbergiin matkaa kertyy 245 km. Ajomatka kesti noin 3,5h, emme juurikaan pysähdelleet matkan varrella. Vesisaaresta (Vadsø) itään päin jatkettaessa maisema muuttuu tunturikoivikosta ja vuonomaisemasta hiljalleen puuttomaksi tunturiylängöksi. Kuin tunturilaki alkaisi suoraan merestä. Yllätyin kuinka paljon maataloutta täällä päin harrastetaan, lampaita näkyi vähän joka notkelmassa. Maisema muistutti ajoittain Islannissa näkemiäni maisemia, mäkineen ja lampaineen. Vardøn kohdalta jatkoimme vain eteenpäin kohti pohjoista, ja tie kapeni huomattavasti. Mutta eipä vastaantulevaakaan liikennettä ollut.

Maisemat muuttuivat nopeasti kallioisen karuiksi, täällä näki todella kuinka luonnonvoimat ja aika ovat muovanneet maaperää. Se on upean näköistä, ja kuinka pieneksi ihminen itsensä tunteekaan! On hengästyttävää nähdä omin silmin todisteet maan valtavista voimista. Aikojen saatossa muodostuneet maaperäkerrokset ovat kovettuneet kallioksi ja nousseet maaperän voiman aikaansaamana pystysuoriksi seinämiksi. Seinämiksi, jotka kaatuilevat eri suuntiin muodostaen lokeroita. Toisinaan seinät olivat kuin jättiläisliskoja sukeltamassa kallion uumeniin. Laet olivat sade, tuuli, jää ja lumi hioneet pyöreiksi. Monet ovat kuvailleet maisemaa "kuolleeksi maaksi", mutta omasta mielestäni kuollut ei ole oikea sana kuvaamaan näkymää. Päinvastoin, kallioiden ja kivien raoissa näkyi paljon elämää, sitkeästi esiin pyrkivää kasvillisuutta, jopa variksenmarjoja. Lintujen tiputtamia simpukoita ja merisiilien kuoria. Eroosion rouhimaa kivimurskaa. Kaikki elävän ja hengittävän maapallon luomia piirteitä.

Tie on rakennettu kiviharjanteiden läpi, ne puhkoen, joten välillä ajoimme kalliopatsaiden välistä. Joka mutkan jälkeen näkyvä maisema sai vauuu -äännähdyksiä aikaan. Ajoittain näkyi "mökkikyliä" kiviharjanteiden väleissä. Aika huikea paikka kesämökille täytyy sanoa.

Tie oli kapea ja kivipatsaiden reunustama

Saavuimme noin puoli seitsemän aikaan perille Hamninbergiin. Kävimme ajamassa kylän läpi (parikunta taloa) ja käännyimme sitten ympäri. Olin lukenut kesäisin aukipidettävästä majatalosta Hamninberg Handelista, joka toimii myös kahvilana, mutta emme alkaneet sen kummemmin asiaa selvittämään, kun ei kylttejäkään näkynyt. Elämää kylässä kuitenkin näkyi, muutamia autoja pihoilla ja valoja ikkunoissa. Kesäasukkaita luultavasti. Ajoimme pois kylästä vastakkaiseen suuntaan, P-merkin johdattamina. Matkaa tuli ehkä maksimissaan kilometri, ajoimme hautausmaan ohi kohti vastakkaista rantaa. Tie päättyi ja käännyimme hieman sivuun, nuotiokivikasojen johdattamina. Valitsimme telttapaikan, pystytimme teltan ja aloimme iltapalapuuhiin. Oli jo nälkä ja ilta alkoi hämärtyä. Paikalle saapui myös brittipariskunta asuntoautoineen ja mies tuli rupattelemaan hetkeksi kanssamme. He olivat olleet jo 3kk matkalla ja Hamninberg oli heidän kääntöpisteensä. Tämän jälkeen he suuntaisivat kotia kohti.

Base camp

Aamuauringon lämmössä

Iltapalaksi teimme nuotiolla makkaraa ja teetä, ruisleipää kera voin, ja itse nautiskelin päälle vielä hiukan suklaata. Pimeä tuli, mutta taivas pysyi ihan pilvessä. Olin haaveillut revontulikuvauksesta, mutta kuvailu vaikutti jäävän haaveeksi. Yötä oli povattu kylmäksi, joten varustauduin kunnolla yöpuulle, kun olen kovin herkkä palelemaan. Kaksi makuupussia sisäkkäin ja aimo kerros vaatteita. Tietenkin pidin huolen siitä, että makuupussissa oli väljää, muutenhan joutuisin ojasta allikkoon. Ja mukavastihan yö menikin, nukuin hyvin ja lämpimästä, kerrankin! Yleensä nimittäin nukun huonosti teltassa. 

Nukuimme pitkään. Aamuaurinko lämmitti telttaa ja lopulta oli päästävä ulos raittiiseen ilmaan. Olipa ihana kokkailla aamupala ulkosalla. Tuuli oli hieman kylmä, mutta onneksi aurinko lämmitti. Ruoaksi teimme mustikkapuuroa banaanilla höystettynä, ruisleipää päällisineen ja pannukahvia. Ai että 👌

Ulkohuussin sisäseinästä löytyi monta historiasta kertovaa valokuvaa. Vessareissu venyikin aiottua pidemmäksi kuvia tutkaillessani 😅

Kun kimpsut ja kampsut oli kerätty kasaan, niin lähdimme vielä tutkimaan ympäristöä tarkemmin. Käväisin hautausmaalla ja silmään pisti laattojen uuden uutukaisuutta kiiltävät pinnat. Liekö ne vaihdettu hiljattain? Sitten ajoimme taas kylälle ja teimme kävelyretken rantakallioille, majakkaa katsomaan, sekä sodanaikaista bunkkeria tutkimaan ja viimeiseksi aallonmurtajalle merituulia haistelemaan. Valitettavasti laskuvesi sai rannat näyttämään vähän rumilta, merilevät olivat kokonaan paljastuneet näkyville. Meitä myös suretti kovasti huomata roskan määrä rannoilla. Aallot kuljettavat mukanaan rannoille hurjasti muovijätettä. Jos minulla olisi ollut pussi mukana, olisin keräillyt niitä pois. Bongasimme muun muassa muovipulloja, korkkeja, sandaalin, rikkoutuneita muovinosasia ja muovipusseja.

Merestä 08.11.1910 kuolleena löydetty tuntematon merimies

Kaunis kristallinen merivesi, laskuveden paljastaman levän haistoi kuitenkin jo kaukaa

Sota-ajan bunkkeri

Kylän pystyi näkemään bunkkerin ikkuna-aukosta kurkistamalla

Jonkun antaumuksella syömä ajopuu

Myrskyn aikaansaama vesiallas

Merielämää ei tällä kertaa ollut juuri näkyvissä. Paikka tunnetaan myös lintubongareiden keskuudessa, mutta nyt oli kovin hiljaista lintujenkin osalta. Toki näkyi lokkeja ja korppeja. Paluumatkalla bongasimme jopa yhden merikotkan! Merivesikin on täällä ihanan kirkasta. Kontrasti on suuri Itämereen verrattuna, entisen helsinkiläisen näkökulmasta.

Taivas oli edelleen täysin pilvetön ja aurinko paistoi silmään. Tuli jotenkin olo kuin olisi jo ilta, niin matalta aurinko paistoi. Toki kaamosta kohtihan tässä kovasti jo mennään... 😬 Päätimme lähteä kotia kohti, sillä matkallakin piti pysähdellä ottamaan valokuvia. Kaipaamani tyrskyisä rantakuva jäi kuitenkin saamatta, sillä oli edelleen laskuveden aika. Ihastelimme jälleen kerran jylhiä kallioita, suuria laaksoja ja kauniita hiekkarantoja. 

Jylhääkin jylhempää

Tie oli kapea, mutta liikenne hiljaista

*vain meren kohinaa

Laskuveden paljastama upea hiekkaranta

Vardøssä koukkasimme itse pääsaarelle katselemaan kylää ja suurta sääpalloa. Kävimme paikallisessa kahvilassa nauttimassa latet ja jäätelöä. Olipa vain ihanan rentoa reissailua 😊 Itselle jäi mukava fiilis reissusta. Nähtävää oli paljon, vaikka samalla retki sisälsikin paljon hiljaisuutta sekä mielenrauhaa. Hyvä kokemus siis, kannatti lähteä! 👌

Syksyn värejä 🍁🍂🍃

Taas on syksy saapunut. Ei ole mitenkään mahdollista yrittää uskotella itselleen muuta. Syksyn sumut ovat tulleet kylille. Kesä kului aivan liian nopeasti, paljon jäi tekemättä asioita ja paikkoja käymättä. Mutta älkää ymmärtäkö minua väärin, pidän syksystäkin. Siinä on oma ihana tunnelmansa, josta nautin. On vain haikea olo, kun täytyy jättää kesälle hyvästit. Toivottavasti syksystä tulisi aurinkoinen, kuulas ja raikas, niin pääsisi vielä monen monta kertaa ulkoilemaan. Varsinkin kun minulla on kauhea marjakuume päällä koko ajan. Hilloista se alkoi, mustikoilla ja puolukoilla jatkui, variksenmarjoihin päättynee - jos jaksan alkaa tekemään niistä mehua 😋 

Törmäsin sattumalta internetissä Helen Barclayn runoon ja sen ajattelin nyt jakaa teille:

Leaves of Autumn

"When blades of grass are turning brown 

And autumn leaves come floating down, 

I dance with them on lawn and street 

And scuffle through them with my feet. 

Then to one special spot I take 

All I can gather with my rake, 

Heaping them high above my head 

To make a giant featherbed, 

Where, when I climb on top to rest, I sink into a cozy nest."

Tässä pientä kuvafiilistelyä syksyn kunniaksi:

Aamusumu

Nostin katseen hetkeksi ylös puolukkamättäästä ja siinä se oli suoraan edessäni 🌈😊

Sirbmá sykkeltur - pyöräillen 🚲

Vihdoin elokuun alussa ehdin palaamaan takaisin Sirmaan! Edellisellä kerralla fillaripolku jäi kulkematta pienen reitiltä harhailun johdosta... 😅 Sain kaverinkin mukaan ja niin meistä tuli eräänä pilvisenä, mutta lämpimänä, iltana rajaloikkareita! Pyörät pakuun ja menoksi. Pienenä kertauksena vielä, niin Sirman kylä sijaitsee siis noin 25km Utsjoelta itään, johti Tana Bruta. Tällä kertaa jätimme auton oikeaoppisesti parkkipaikalle (eikä tienvarteen). Nyt oli selvät sävelet suunnan suhteen, kun paikka oli minulle ennestään tuttu. Eikä aikaakaan, kun olimme pyörien selässä viilettämässä kohti ensimmäistä mäkeä. Niin, ylämäkeä tietysti.. 

Tällä kertaa oli tuon vihreän reitin kiertämisen vuoro.

Pikkaisen rupeaa puuskututtamaan, kun heti kylmiltään joutuu ylämäessä aloittamaan, mutta lämpeneepä lihakset nopeaan... Ensin siis hiekkatietä ylös ja sitten itse reitille käännyttäessä vielä jyrkempi mäki ylös (reitin alkua merkkaa selkeä kyltti). No maisemat ovat heti melkoisen hienot (hyvä syy pysähtyä lepuuttam...eikun siis ottamaan kuvia!) Hiekkatie johti lammasaitauksille ja hetken olimme hämillämme reitistä. Opasteita ei tyypilliseen norjalaiseen tapaan ollut liikaa näkösällä.. Noo, villi veikkaus ja suunta puskiin kahden aitauksen välistä. Veikkaus oli oikea (olenko oppinut ajattelemaan kuin norjalainen? 🤔), reitti löytyi taas.

Alhaalla Tenojoki ja Tenojokilaakso (kuva A-M.H.)

Umpikuja? (Käänny tästä vasempaan ja seuraa polkua kahden aitauksen välistä).

Ajoittain polku muuttui hyvin kapeaksi, mutta pohja oli ihana. Kuiva, hiljainen, rullaava, lähes "silkkisen" vasteen antava. Muutamassa kohdassa oli niin pahat kivikot, että suosiolla talutimme pyörät niistä ohi. Oma tekniikkani ei riitä suoriutumaan kivikkoisista ylämäkipoluista. Yhden puronkin ylitimme, mutta siihen oli rakennettu silta ylitysavuksi. Reilut 3km etenimme vaihtelevaa maastoa, jonka jälkeen saavuimme pienen järven rannalle. Rannan tuntumasta löysimme myös Suhttesádjajávrin taukogrillikodan. Ihastelimme paikkaa ja kävimme sisällä kodassa kirjoittamassa nimet vieraskirjaan. Evästellä emme malttaneet, mutta kodassa oli mukava saada hetken tauko ziljoonista inisijöistä. Kummatkin raaputimme nilkkoja, käsiä ja päätä antaumuksella muutaman minuutin 😂

Suhttesádjajávrrit

Suhttesádjajávrin tauko-/grillikota

Tauon jälkeen matka jatkui taas. Saavuimme pian risteykseen, jossa ei taaaaaaskaan opasteita näkynyt. Arvelimme oikealle kääntyvän uran olevan varsinaista reittiä, mutta mielenkiinnosta lähdimme vasemmalle kohti tuntureita. Ihan vain nähdäksemme mihin tuo reitti vei, tai olisiko uudenlaisia maisemia tarjolla. Tie oli alkuun hyvä, mutta muuttui vähitellen ruohottuneeksi poluksi, lopulta puskittuen ja umpeutuen. Kävellen ei olisi ollut ongelmaa, mutta pyörillä ei enää houkuttanut jatkaa puskiin, joten päätimme kääntyä ympäri. Epäilin reitin olevan sinistä reittiä (katso karttakuva), keltaisesta puussa roikkuvasta merkistä päätellen. Poljimme siis kuitenkin takaisin aiempaan risteyskohtaan ja jatkoimme siitä eteenpäin (kodalta päin tullessa oikealle).

Hauskaa kuinka maasto ja maisemat saattoivat vaihdella joka mutkan jälkeen. Ruohotasankoa, mönkijäuraa, hiekkatietä, tunturikoivikkoa, pientä kivikkoa, puronylitystä, tuntureita, vesistöjä..Paljon mahtuu pienelle alalle! Erityisesti minua viehätti satumetsäksi nimeämäni kohta. Yhtäkkiä parin metrin alalla paljon valkoisia kukkia ja saniaistyyppisiä kirkkaanvihreitä kasveja. 

Välillä kuulimme lampaiden kaulakellojen kilkattavan, toisinaan näimmekin lampaita kirmaamassa vapaana. Söpöjä pumpulipalloja 😊🐑 Reitti päätyi lopulta takaisin hiekkatielle ja loppu sujuikin ripeästi alamäkeen viilettäen.

Tämä oli kaikenkaikkiaan oikein hyvänmielenreitti, kävi tämän läpi sitten pyörällä tai jalan. Paljon nähtävää ja helppoa maastoa, pienin haasten. Reitin kiertää ilman evästaukojakin, mutta ainakin juotavaa kannattaa olla mukana. Ja jos evästellä mielii, niin kota on mainio paikka tehdä jopa lämmintä ruokaa! Meillä aikaa kului taukoineen reilu 1,5h ja matkaa kertyi yhteensä noin 8km. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän paikkaan 😊

"Satumetsä"

Opasteita oli harvakseltaan. Eikä ainakaan silloin kun olisi niitä kaivannut...

Divgančohkka