Joskus lykästää. Ja tiedättekö tunteen, kun tuntee itsensä ekstra-onnekkaaksi? Niin onnekkaaksi, että voi kehuskella olleensa juuri oikeaan aikaan juuri oikeassa paikassa. Tai pitäisi käydä lottoamassa. Noh, niin kävi meille.
Jaa, mitähän onnekasta meille siis kävikään? Paluumatkalla Pykeijasta kotiin, halusimme vielä kerran pysähtyä kuvaamaan maisemia. Erityisesti yhdessä lahdelmassa vesi oli melkein peilityyni, joten kaverini hihkaisi pyynnön pysähtyä. Niinpä pysähdyimme ja hän kirmasi ulos autosta. Olin vielä värkkäämässä oman kamerani ja linssien kanssa, kun kuului innostunutta huutoa. Mitäs nyt? Lähdimme katsomaan mitä oli tapahtunut ja kotvan kuluttua selvisi, että hän oli bongannut hylkeen! Sitten tulikin kiire vaihtaa zoomilinssi paikalleen ja rymistimme kalliota alas lumesta piittaamatta. Nojoo, emme me rymistelleet, sehän olisi säikäyttänyt eläinparan. Hiivimme niin rauhassa kuin pystyimme, innostuksen siivittäminä. Lopulta pääsimme niin lähelle, että halpis-zoomilinssikin jo riitti kivaan kuvaan. Hyljehän oli meidät jo kuullut ja nähnyt tulevaksi, ja se tuijotti meitä hyyyyvin epäluuloisena, melkein paheksuvasti. Se paistatteli päivää kallion päällä, ihan lähellä vesirajaa. Arvasin, että nyt on kiire ja innosta tärisevin käsin lauoin ensimmäiset kuvat niin ripeästi kuin mahdollista. Eikä mennyt kauaa, kun partaveikko hermostui ja päätti painua pinnan alle. Yllättävää kyllä, se ei hylännytkään paikkaansa vaan jäi pitkäksi aikaa kiertelemään lähistölle. Välillä se painui pinnan alle ja tuli esiin kotvan kuluttua kauempana. Taas hiljalleen lipui meitä kohti kunnes sukelsi, ilmeisesti olimme hieman pelottavia. Mutta vain hieman. Ajoittain se jopa läiskäytteli vettä, kuin pelotellakseen tai testatakseen meitä. Ehkä kiinnostus oli molemminpuolista?
Vasta autoon palattuamme aloimme miettimään mikä hyljelaji voisi olla kyseessä. Kaveri ehdotti mursua, mutta tällä kaverilla ei kyllä ollut torahampaita. Ah tätä nykyteknologiaa, sillä kaivoin kännykän esiin ja aloin googlaamaan. Hyvin pian päädyin partahylkeeseen, noiden muhkeiden viiksien perusteella. Jos olen väärässä, niin korjatkaa toki. En todellakaan ole mikään merieläinasiantuntija.
Niin sitä vaan halusin hehkuttaa, että minusta villieläimen kohtaaminen on aina huikean innostava kokemus. Ja saada sellaisesta vielä hyvä kuva, se vasta uskomatonta onkin! Siitä syystä koin itseni onnekkaaksi. Kyllähän villieläimiä kohtaa, mitä enemmän aikaa viettää luonnossa ja niiden elinalueille hakeutuu. Mutta että ihan vahingossa saada tähän astisen elämäni upein kuva sellaisesta, se se on jo jotain! 🤗
Googlailin lisää ja tässä pieni tiivistelmä partahylkeistä noin yleisesti:
Partahylje (Erignathus barbatus) on suurin Jäämeren alueella esiintyvä hyljelaji. Suvun nimi Erignathus juontaa juurensa kreikan kielestä ja viittaa lajin raskastekoiseen leukaan. Lajinimi barbatus tarkoittaa partaa ja viittaa partahylkeen mahtaviin viiksiin.
Pituutta täysikasvuisilla partahylkeillä on reilut 2 metriä, painoa 200-300kg välillä. Naaraat ja koiraat ovat melko saman kokosia. Väritys vaihtelee hopeanharmaasta tummanruskeaan. Pää on pienehkö suhteessa vartaloon.
Partahylje elää lähinnä Jäämeren alueella, mutta sitä tavataan myös Atlantin ja Tyynenmeren pohjoisosissa, Ohotanmerellä, Beringinmerellä ja satunnaisesti muun muassa Espanjassa, Britanniassa ja Saksassa. Ja nyt myös Varanginvuonossa... 😉
Partahylje elää suhteellisen matalissa vesissä. Lajin yksilöt lepäilevät yleensä jäälautoilla, mutta toisinaan myös rannoilla (kuten me saimme huomata). Partahylje saalistaa merenpohjan tuntumasta pieniä eläimiä kuten mustekaloja, simpukoita ja kaloja.
Nykyään partahylkeiden määrästä ei kuulemma ole tarkkaa tietoa. Partahylkeen luontaisia vihollisia ovat miekkavalaat, jääkarhut ja joskus jopa mursut. Ihmiset saalistavat partahyljettä ruoan, nahan ja siitä saatavan traanin vuoksi. Myös partahylkeet kärsivät ilmastonmuutoksen aiheuttamasta merijään katoamisesta.
