Berlevåg road trip

Stangnes Tanafjordissa

Kongsfjord -joki

Kongsfjord

Suunnan piti alunperin olla aivan toinen, mutta viime tipassa auton nokka kääntyikin kohti Berlevågia Mehamnin sijaan. Yksi syistä oli myöhäinen lähtömme ja Berlevågiin oli lyhyempi matka. Tiedossa oli yhden yön reissu komeamman osapuolen kanssa, seikkailullista laatuaikaa.

Berlevågiin Utsjoelta kertyy matkaa 205km ja se sijaitsee Norjan pohjoisrannikolla Jäämeren rannalla. Olen pari vuotta sitten talvella käynyt Kongsfjordissa, joka on matkanvarrella Berlevågiin ja joissain paikoissa tunnistinkin yksittäisiä kohtia reitin varrelta, vaikka maisema olikin nyt kesäinen. Sää oli mukavan aurinkoinen ja matka taittui jouhevasti. Liikennettä oli melko vähän. Keli muuttui koleammaksi ja tuulisemmaksi merta lähestyessämme. Ilma oli luonnollisesti myös kosteampaa, joten koleus meni helposti vaatteiden läpi. Berlevågia lähestyessämme pilvisyys myös lisääntyi ja tunturien lakien päällä leijui sumuisia pilvilauttoja. Näky oli vinkeä. Koin  monta dejavuta matkan varrella. Monet kalliomuodostelmat toivat mieleeni Hamninbergin. Jylhyys, kallit ja kivikkoisuus ovat hyvin samankaltaisia, mutta samalla niemenkärjellähän molemmat paikat sijaitsevatkin. (Juttu Hamninbergistä löytyy viime vuoden blogiteksteistäni)

Jossain matkanvarrella kohti Berlevågia

Aalloilla on hurja voima!

Taivas roikkui matalalla....

Tunturien lakia ei näkynyt sankan pilvimassan läpi

Itse Berlevågin kylä ei aiheuttanut minussa sen kummempia tuntemuksia. Kodikkaampi se kuitenkin oli kuin Båtsfjord, joka kylänä on minusta jopa hieman ruma. Berlevåg on myös pieni, satama luonnollisesti keskiössä, ihmisiä oli vähän liikkeellä. Ajelimme sinne tänne päätyen lopulta aallonmurtajalle kalastelemaan. Murtajaan lyövät tyrskyt olivat upeaa katseltavaa ja jyly aikamoinen. Vedellä on ihan uskomaton voima. Hieman pelottavakin, jos minulta kysytään... Kuvasin tyrskyjä ja tutkiskelin murtajaan tehtyjä maalauksia. Kalaa ei tullut, joten lähdimme paikalliselle snägärille syömään hampparit. Hinta oli järkyttävä, mutta ruokaa oli saatava ainakin reissusovun vuoksi :D. Oma hampparini oli erinomainen, kastikkeen herkullisuus sai minut nuolemaan paperinkin puhtaaksi.

Berlevågin aallonmurtajalla oli kova merenkäynti

It´s all about the fish!

Siellä missä on kalaa, siellä on lokkeja.

Hamppari oli maukas, mutta verotti lompakkoa.

Aallonmurtajan maalaukset kiinnittivät huomioni ja katselinkin niitä kauan.

Lopulta päätimme lähteä ajelemaan kotiinpäin ja pysähtymään yöpuulle matkan varrella jossakin kivassa kohdassa. Noin 30km:n jälkeen löysimmekin kauniin vuononpohjan hiekkarantoineen ja tunturipuroineen. Parkkeerasimme auton pienelle hiekkatasanteelle. Toinen meistä lähti kalaan ja toinen jäi rakentamaan leiriä. Tällä kertaa leiri tarkoitti auton takapenkkien kaatamista, patjan ja makuupussien levittämistä auton takaosaan. Autossa meren jyly ja lokkien huuto oli huomattavasti vaimeampaa. Kalaa ei tullut vieläkään, joten iltapala koostui teestä sekä leivästä. Juuri ennen yöpuulle laittoa näin kuinka merikotka hyökkäsi läheiselle kalliosaarelle saaden lokkiyhdyskunnan räjähtämään kirkuen ilmaan. Sitä en nähnyt, saiko kotka saalista.

Vester-Ristfjorden

Farmari-autosta on moneksi!

Yö meni hyvin, lämmin oli. Aurinko vain paistoi aamulla suoraan silmään lasin läpi. Aamupalaksi keitimme pannukahvia sekä teimme leipää. Vaikka olo on aina nuhjuinen ulkona nukutun yön jälkeen, niin silti herääminen luonnon keskellä on ihanaa. Juuri sitä hetkessä elämistä, mistä pidän niin kovasti. Sitten pitikin jo pakata kamppeet ja startata. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Kongsfjordjoen varrella ihastelemaan upeita koskia. Kalamies oli tietenkin kärppänä katselemassa hyviä ottipaikkoja, mutta kalastusluvan hinta oli vielä järkyttävämpi kuin hampparilaskun. Joten tyydyimme vain katselemaan. Keli pysyi aurinkoisena kotiin asti. Tulipahan taas nähtyä pieni pala maailmaa.

Seuraava road trip -reissu on jo suunnitteilla, mutta enpäs paljasta vielä minne! Pysykääpä kuulolla ;)

Buolbmátčohkka

Perletur

Kullero

Ruohokanukka

Sielikkö

Blogini on viettänyt koko talven ja kevään hiljaiseloa, sillä minulla on ollut teknisiä vaikeuksia bloggerin kansssa. Jostain syystä kirjoittaminen ja kuvien lataaminen ei enää onnistu puhelimen äpin kautta. Jahka innostun ja jaksan, niin siirtelen talvella kirjoittelemia juttujani läppärille. Nyt kuitenkin uunituore reportaasi viimeisimmästä Perletur -retkestä Norjan puolelle! Perleturit ovat paikallisten vapaaehtoisesti ylläpitämiä (ja merkitsemiä) reittejä tunturiin. Erittäin mainio lisä on, että reiteistä löytyy kuvaus norjaksi, joten itselle on helpompi varautua retkeen. Jokaisella kerralla olen päässyt nauttimaan upeista maisemista ja olenkin yhä innokkaampi tutustumaan uusiin reitteihin.

Olen päättänyt haastaa itseäni ja pakottaa itseni astumaan ulos mukavuusalueeltani. Tällä kertaa kyse on huonolla säällä ulkoilusta. Monesti olen suunnitellut ulkoilupäivät kuiville keleille. Utsjoen kesä on kuitenkin ollut toistaiseksi märkä ja kylmä, joten oli aika tarttua härkää sarvista. Reilun viikon sisään olen käynyt lenkkeilemässä ja päivävaelluksilla kolealla säällä. Ja yllättävän nopeasti olen tullut sinuiksi tihkusateen kanssa, mutta luulen asiaa auttaneen paremmat varusteet. Niin se vain menee, että kun jalat pysyvät kuivina, niin pieni sadekaan ei haittaa!

Tämä päätös mielessä jopa hieman uhmaa uhkuen pyysin ystävää mukaan uudelle Perletur -retkelle, vaikka säätiedotus lupailikin sadetta koko päiväksi. Olin monet kerrat ajanut Polmakissa Perletur -kyltin ohitse ja googlatessani paikkaa innostuin löytämästäni. Vain 2,3 km pitkä reitti veisi Suomen ja Norjan rajalle Buolbmátčohkkalle. Buolbmát on pohjoissaamea ja tarkoittaa suomeksi Pulmankia. Tietojen mukaan tunturin päältä pitäisi löytyä myös rajamerkki (iso kivikasa).

Ajoimme ensin Utsjoelta Nuorgamiin ja siitä rajan yli Norjan Pulmankiin (Polmak). Jätimme auton vähän turhan kauaksi aloituspaikasta, mutta en ollut ihan varma mahtuisiko auto tien laitaan. Olisi se juuri ja juuri mahtunut, mutta olkoon. Reitti alkoi reippaalla kipuamisella. Ja jatkui kipuamisella. Oli pidettävä useita hengähdystaukoja, mutta sehän vain sopi sillä maisemat olivat hienot jo hetken nousemisen jälkeen. Tenojokilaakso paljastui avarana takanamme. Muutamia tasaisia kohtia lukuun ottamatta ylöspäin mentiin jatkuvasti. Kasvillisuus oli erittäin rehevää ja alkukesän vehreää. Maa oli paikkapaikoin melko vetistä, mutta hyvillä vaelluskengillä siitä ei muodostunut ongelmaa. Mustikka on jo alkanut tekemään marjaa ja sadosta näyttäisi tulevan runsas. Näimme myös hillan kukkia, kulleroita, suopursuja, metsätähtiä ja ruohokanukkaa. Kuolleiden koivujen runkoja kurotteli siellä täällä kohti taivasta luoden eräänlaista synkkää tunnelmaa. Saattoi se toki johtua matalalla roikkuvista pilvistäkin :D. Pysähtelimme paljon valokuvamaan. Oli ihana katsella rauhassa pieniä yksityiskohtia eikä kiirehtiä hiki otsalla kohti huippua. Hiki kun tuli ilman kiirettäkin, sen verran jyrkkää nousu oli ajoittain. Välillä ripsi vettä, mutta pääasiassa astelimme kuivin vaattein eteenpäin.

Siniset merkit ohjasivat oikealle reitille

Kuolleittein koivujen rungot kertovat menneisyyden mittarimatotuhoista. 

Alhaalla Tenojoki

Suomen puolen rajamerkki

Norjan puolen rajamerkki

Toisinaan tunturin huippua ei erottanut sadepilven sisältä, toisinaan se paljastui hetkeksi. Saavutimme poroaidan, joka osoittautui myös maiden väliseksi raja-aidaksi. Tyypilliseen tapaan puuraja loppui ja maasto muuttui kivikkoiseksi sekä kitukasvuseksi. Siltikin pystyimme edelleen bongamaan hillaa, kanervan kukkia ja muuta karujen olosuhteiden matalaa kasvustoa. Ensimmäisenä näin Suomen puolen rajamerkin, se vain oli aidan toisella puolella, joten en päässyt koskemaan siihen. Se harmitti hiukan, sillä olisin halunnut ottaa kuvan itsestäni sen vieressä. Rajamerkin takana häämötti Nuorgam ja erotinkin sekä Pulmangintien että Njállavaaran maston. Hetken hengailimme paikallamme, kunnes näin reittimerkkien jatkuvan vielä edemmäs ja kaukaisuudessa häämötti tihkun keskellä seisova kivikasa. Ylemmäs! Hihkaisin ystävälleni. Norjan puolen maamerkin saavutettuamme tuulikin oli yltynyt jo melkoisesti, mutta sadepilvi oli kaikonnut kuin tilauksesta. Kirjoitimme nimemme kävijälokikirjaan sekä räpsimme kuvia huiputuksen kunniaksi. Kylmä hiipi tuulen takia nopeasti takin alle, joten päätimme etsiä suojaisen eväspaikan. Emme palanneet takaisinpäin vaan jatkoimme huipulta etelään alas rinnettä, kohti Pulmankijärveä. Löysimme suojaisan kohdan ja vaikka rinne olikin melko viisto, niin päätimme istahtaa alas. Olin varannut itselleni runsaasti evästä, mikä teki mielen iloiseksi. Nälkä tuli varmasti taltutettua! Ja mikä parasta, lämmin evääni taltutti tuulen aiheuttaman vilunkin.

Siellä! Se varsinainen huippu siis. 

Huipulla meitä odotti vieraskirja. 

Huipulla! 

Nautimme rauhassa eväät upeista maisemista nauttien. Taivas rakoili hieman idässä ja rikkoi harmaan värimaailman. Parasta oli tuntea istuvansa maailman laella ja nähdä kaikki se upeus. Aika menetti merkityksensä, elimme ja hengitimme vain maisemaa edessämme.

Kaukaisuudessa Pulmankijärvi, josta puolet kuuluu Suomelle, puolet Norjalle. 

Buolbmátčohkka 🚩

Alaspäin tulimme luonnollisesti nopeammin, mutta pysähdyimme kuitenkin muutamaan otteeseen kuvaamaan lisää maisemaa. Jos ihmettelette intoamme kuvata niin paljon, niin minua motivoi tietenkin blogitekstin kirjoittaminen (blogi on muodostunut minulle eräänlaiseksi retkipäiväkirjaksi) ja ystävänikin tekee jonkin verran työksen valokuvaamista. Ja suurin syy oli tietenkin luonnon kauneuden ihastelu. En vain malta olla kehumatta lisää, niin onnelliseksi itse tulin tästä paikasta.

Mahdottomasti suopursuja! 

Yhteenveto: Annan ehdottomasti tälle reitille arvosanan 5/5. Ihan vain siksi, että maasto vaihtelee reitin aikana runsaasti, nousut tuovat kivaa haastetta, reitti on kuitenkin sopivan lyhyt päiväretkeksi ja maisema huipulla on unohtumaton. Jollain hassulla tavalla Suomen maisema näytti erilaiselta kuin Norjan maisema, vaikka valtioita erottaa vain aita. Bonuksena oli hassuttelukuvien mahdollisuus rajamerkin kanssa. Meillä matkaa kertyi yhteensä noin 6 km, mutta jatkoimmekin hieman pidemmälle rajamerkin jälkeen. Aikaa kulkemiseen kului yhteensä noin 2,5h (ei sisällä evästaukoa), mutta pysähdyimme todella usein ottamaan kuvia. Reitti on muutamassa kohdassa haastava ja raskas jyrkkien nousukohtien vuoksi sekä sateella varmasti liukas. Varaa hyvät vedenpitävät kengät sekä vähintäänkin juotavaa matkaan, mieluiten myös evästä. Jonkilaista vaelluskuntoa olisi hyvä olla pohjalla, reitti voi olla hieman raskas liikuntaan tottumattomille. Kävelysauvat olisivat hyvä apu haastavissa paikoissa. Reitti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

Kuva: Maria Berz / Into the Nordic Wilderness