"Anna Antti ahvenia...."

"Anna Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja,
Jussi muita jullikoita,
Heikki hevosen kokoisia"

Onhan tässä tullut jo viime kesästä asti haaveiltua elämäni ensimmäisestä jalokalasta Tenolla. Kuten olen kertonut, niin viime kesä meni tavoille opetellessa, tänä kesänä ollaan liikkeelle tosimielellä. Varsinkin kavereiden kesken on joka kesä käynnissä äänetön kisa suurimman saaliin tittelistä. Hyviä ottivieheitä jopa varjellaan ja "varmoja" kalapaikkoja kolutaan tarkasti (onko sellaisia edes?). Kalan ottihalut vaihtelevat sään, ajankohdan ja kalan mielialan mukaan. Hyvin haastavaa siis, mutta haasteet motivoivat. Suoraan sanottuna en olisi ikinä "edellisessä elämässä" (eli kaupunkilaisena) uskonut, että innostun näin kovasti kalahommista. Mutta jollain se vapaa-aika täällä on täytettävä ja arvostan suuresti tuoretta puhdasta ruokaa sekä rakastan olla luonnossa. Joten loogistahan tämä kalakärpäsen purema vain on. Ja nojoo, lähes kaikki kaverinikin täällä kalastavat.

Nyt kun olen päässyt perille vieheiden valinnan perusteista, niin tapahtumiakin on alkanut olla. Kaksi kertaa joku on käynyt maistelemassa, ja kyllä....eilen sain vihdoin elämäni ensimmäisen lohisaaliin Tenolla!! Tosin sanaa "lohi" ei oikein voi tässä yhteydessä käyttää, koska se merkitsee jo isoa kalaa. Minä sain titin, joka painoi arviolta apauttiarallaa 2,5kg. Kunnon ruokakala jo kuitenkin. Minäpä kerron nyt miten tämä merkityksellinen ilta eteni :)

Keli näytti kurjalta illalla - satoi kaatamalla. Pohdiskelin jo reissun väliin jättämistä, koska en ollut varma vaatteideni sateenkestävyydestä. Kuitenkin kahdeksan pintaan sade taukosi. Päätimme kaverin kanssa lähteä joelle (note to self: erinomainen päätös), sillä sateen jälkeen kala voisi olla otilla. Pistimme kaikkiin neljään vapaan perhot. Valitsin itse yhden saman kuin edellisellä kerralla ja toisen maiseman värien mukaan (juuri näin, yleensä viehe valitaan kelin ja veden sävyihin sopivaksi..). Kaveri halusi testata uusia itsetekemiään perhoja, ja valitsi sen perusteella. Kaveri oli soutajana ja minä vapojen vartijana.

Ensimmäisen soudun aikana minun sini-ruskeaan perhooni ("Silver kojamo") tarttui noin 10cm vauvakala. Se sai tietenkin palata takaisin jokeen. Ensimmäisen soudun aikana myös pieni tihkusadekuuro testaili vaatteitamme. Ei muita tapahtumia, mutta fiilis oli edelleen jännittynyt ja innokas. Toista soutua varten vaihdoimme kaverini "Villen villapaidan" (perhon nimi) omaani vastaavaan (jokainen "samanlainenkin" perho on aina ainutlaatuinen, käsityötä kun ovat). Valitsin myös kaverilleni keltaisen perhon sekä metallilusikan. Aurinko alkoi pilkistellä pilvien takaa ja värjäsi vihreät tunturien rinteet kultaisella hehkullaan. Kello oli noin puoli yksitoista illalla, yötön yö kauneimmillaan. Kesä tuli tänä vuonna normaalia aikaisemmin, mikä loi hieman hämmentävää tunnelmaa soutuun.. Sovimme kaverini kanssa, että tällä laskulla tulee saalista! Toistin vielä hiljaa kalaoppaasta lukemani värssyn "anna Antti ahvenia..."

Niin sitä taas lähdettiin. Olimme jo ihan laskun loppusuoralla lähestymässä vikaa koskea, joki oli ollut aivan hiljaa. Rupattelimme niitä näitä ja katselin maisemia. Yhtäkkiä kaveri huusi "kala kiinni!" ja alkoi soutaa riuskasti vastavirtaan. Vasemman puolen sisävapaan oli ottanut! Rivakasti tartuin muihin vapoihin ja kelasin ne pikavauhtia pois. Sitten ottivapa kouraan ja kelaamaan tyhjiä pois. Kyllä siellä kala oli kiinni, mutta tunsin heti ettei kyseessä ollut kuningaslohi. Kuitenkin tämäkin yksilö yritti taistella vastaan lähes vartin, ennen kuin väsyi. Kun lopulta sain hopeakyljen usean yrityksen jälkeen ohjattua veneen laitaan, nappasi kaveri fisun haaviin ja nosti veneeseen. Voi sitä riemua! 😄🐟

Vene rantaan ja perkuu hommiin. Ei mennyt montaa minuuttia, kun ensimmäinen lokki kaarsi paikalle. Tämä naaraskala paljastui mätikalaksi, valitettavasti vain en itse pidä mädistä, joten lokki pääsi herkuttelemaan gourmeella. Lähdimme vielä jatkamaan soudun loppuun, siltä varalta, että kyseisessä kohdassa olisi parvi paikalla. Uutta ottia ei kuitenkaan tullut ja minulla oli varpaat kylmästä tunnottomat, joten päätimme palata rantaan. Vähän väliä vilkuilin tittiämme, siinä se oli, ensimmäinen Tenon jalokiveni. Jaoimme kaverini kanssa saaliin puoliksi - fair play.

Koimme vielä yhden erikoisen tapahtuman kotirannassa. Kerätessämme kamppeita kasaan huomasimme pienen linnun käyttäytyvän oudosti lähellä meitä. Pieni sinirintainen tipu lähestyi meitä ja suorastaan tanssahteli edessämme. Se kumarteli ja pyöri itsensä ympäri. Uudestaan ja uudestaan. Lintu oli niin kesy, että kaveri sai napattua sen kouraansa. En tiedä oliko kyseessä iso poikanen vai soidinmenoja harrastava miekkonen. Ja suurin ihmetyksen aihe oli se, että lintu selkeästi seurasi meitä ja tanssi meille. Mutta älkää huoliko, Väinöksi ristimämme böördi pääsi kyllä takaisin luontoon jatkamaan tanssiaan.

Veneessä on!

Komia mätikala

Hymy kertoo kaiken - ylpiä väsyttäjä

#titti

Vielä perinteinen mittasuhdekuva kera puukon

Rannalla loikki uskomattoman kesy sinirinta

Itsepyydettyä lohta kera juuresmuusin - voiko parempaa olla 

#simplecooking

Kesän eka kalareissu Tenolle!

Tätä hetkeä oli odotettu! Lohestuskauden alkua nimittäin!! Itsellä se tosin viivästyi harmillisesti polvivamman takia. Yksijalkaisena ei nimittäin ole kiva olla veneessä tai seistä rantakivikossa...
Ensimmäinen soutu Tenolla tapahtui kauniina ja lämpimänä maanantai-iltana. Ötököitä ei pahemmin vielä ole, joten oleskelu ulkosalla oli suhteellisen miellyttävää. Ilma oli toukokuiselle päivälle epätavallisen lämmin... Lähes täydellistä siis!

No miksi tämä kesä poikkeaa viime kesästä? No siksi, että nyt tiedän ja osaan paljon enemmän kuin vuosi sitten, on omia välineitä ja paikallisluvat! En ole turisti enää Tenolla ja tunne on kerrassaan ylpiä ja huumaava! :D
Tällä kertaa vastasin perämoottorin käytöstä ja vapojen hallinnoinnista. Kaveri hoiti soutuhommat. Jaoimme vavat, kaksi molemmille. Toisessa puukala, toisessa perho. Kisa tietenkin piti myös laittaa tulille, häviäjä saa rangaistuksen...
Ekalla laskulla minun perhossa kävi joku maistelemassa, toisessa laskussa puukalassa... Mutta valitettavasti joki on vielä niin tyhjä (merilohi ei ole lähtenyt vielä kunnolla massanousuun), ettei saalista tullut. Tokan soudun jouduimme lopettamaan kesken, sillä tunturien takaa nousi yllättäen ukkosmyrsky ja sitä piti lähteä karkuun. Parimetriset vavat veneessä saattaisivat olla hyviä ukkosenjohtimia, mutta eipä kiinnostanut jäädä testailemaan sitä käytännössä.... :P

No mikä sitten oli niin merkityksellistä tässä päivässä? No se oli merkki siitä, että kesä alkoi NYT! Tällä sitten paikkaillaan pilkkikauden lyhyeksi jäännin aiheuttamaa mielipahaa... ;)

Välineet valmiina tositoimiin!

Hihhei, tää on kivvaa!

...kunnes ukkosrintama saapui etelästä ja lopetti ilonpidon..

Pororenkinä

Onnekas olen, kun tunnen täällä Utsjoella huipputyyppejä. Eräskin läheinen ystävä on poromies, joten kippaskappas helposti pääsin eräänkin kerran hänen mukaansa tunturiin tutustumaan porohommiin. Hyvin mielenkiintoinen kokemus tällaiselle ex-kaupunkilaiselle, nykyisin böndeistyneelle immeiselle. Kävimme ruokkimassa poroja tunturissa, ja erään kerran sain olla mukana myös siirtämässä porotokkaa!

Näin se meni: Ensin ajoimme kelkoilla kylältä ylemmäs tunturiin. Kävimme täyttämässä reen heinällä ja sitten ajoimme tokan luo. Koskaanhan ei voi tasan tarkkaan tietää missä porotokka maijailee yön jäljiltä. Ne voivat olla siinä mihin ne illalla jäivät, tai ne ovat voineet siirtyä monia kilometrejä kauemmaksi. Tunturissa on aakeaa laakeaa, joten harjaantunut poromiehen silmä kyllä erottaa tokan jo kaukaa. Ruokinnalla pyritään pitämään tokka niin sanotusti kontrollissa, sillä porohan liikkuu luonnollisesti ruoan perässä. Erityisesti loppukeväällä vasomisajan lähestyessä (toukokuun keskivaiheilla) porot lähtevät suuntaamaan vasomismaita kohden, ja ruokinta pitkittää tätä siirtymäaikaa. Ja let's face the fact. Talvellahan ei siis vain ole tarpeeksi ruokaa kaikille poroille, joten hyvän vasavuoden aikaansaamista edesauttaa ruokinta. Kaldoaivin puolella hankaluutta aiheuttaa Vetsijoki, jonka yli porot haluavat mennä kohti Nuorgamia. Joen toiselle puolelle ei kelkoilla mennä, joten ruokinta päättyy silloin, kun tokka on joen ylittänyt..

Kaverini käy joka päivä sen neljä kertaa viemässä pari reellistä heinää tokalle. Ihan loppuvaiheessa ruokintakautta kerrat vähenevät kolmesta kahteen ja yhteen, sen mukaan miten ruoka poroille maistuu. Nehän tuppaavat myös kaivamaan jäkälää sulavan lumen alta. Toki jos sää on erittäin huono, eli näkyvyys nolla, niin kuormaa ei oman turvallisuuden vuoksi ajeta. Muuten tuo ruokinta on kyllä koko päivän homma. Vaatii tietynlaisen mielen, kun tämmöistä työtä tekee. Se on elämäntapa. Pääsääntöisesti olet yksin, mutta toisaalta erämaa on konttorisi ja päätät itse aikatauluistasi.

Erään kerran porot tosiaan olivat jo hyvin lähellä Vetsijokea. Koska meitä oli kaksi kelkoilla, niin kaveri päätti, että lähdemme siirtämään tokkaa takaisin Utsjoelle päin. Vaikken ollut ikinä ennen tämmöistä hommaa tehnyt, niin yllättävän helposti se kävi! Onneksi oli jo kelkalla-ajokokemusta takana minullakin, niin pärjäsin mukana. Ja täytyy sanoa, että nuoruuden hevoshommista oli nyt hyötyä, porojen liikkeitä oli nimittäin helppo lukea, ne käyttäytyivät kuin hevoset isolla laitumella. Aika monta kertaa on pikkutyttönä tullut juostua hevosten perässä laitumella ja yritetty saada niitä kiinni...! :D Kaverikin kehui yllättyneensä kuinka hyvä apu olin! Noin kuusi kilometriä saimme tokkaa siirrettyä, vaikka välistä se tahmeaa olikin. Selvästi näki etteivät ne olisi halunneet siirtyä. Yritimme sentään. Tämä vaiva sen takia, että olisi lyhyempi matka kuskata heinäkuormaa ja aikaa säästyisi. Mutta, kuulemma tokka oli seuraavana yönä siirtynyt saman matkan takaisin edellispäivän lähtöpisteeseen... 

Porot ovat melko vinkeitä otuksia. Höpsöjä yksinkertaisuudessaan :D Eivät ne yleensä päästä ketään lähelleen, mutta ruokinnan lomassa pääsin ajoittain hyvinkin lähelle niitä. Istuin ihan hiljaa paikoillani heinäkasan vieressä ja niin vain lopulta joku ahne yksilö hilpaisi eteeni syömään parinkymmenen sentin päästä olkaani hipoen. Sai varoa silmiään, sillä sarvet voivat olla vaarallisen terävät... Kyllä semmoisella kohtaamisen hetkellä pientä ihmistä hymyilytti. Se oli taas niitä hetkiä, jolloin tunsi syvää kiitollisuutta tästäkin kokemuksesta.

Tokkaa mä metsästän!

Paparazzi saarrettuna

Foooood!

Tokkaa siirtämässä tuntureiden yli

Joskus ne jäävät jumittamaan rinteeseen...

Bongaa Emppu!