Onnekas olen, kun tunnen täällä Utsjoella huipputyyppejä. Eräskin läheinen ystävä on poromies, joten kippaskappas helposti pääsin eräänkin kerran hänen mukaansa tunturiin tutustumaan porohommiin. Hyvin mielenkiintoinen kokemus tällaiselle ex-kaupunkilaiselle, nykyisin böndeistyneelle immeiselle. Kävimme ruokkimassa poroja tunturissa, ja erään kerran sain olla mukana myös siirtämässä porotokkaa!
Näin se meni: Ensin ajoimme kelkoilla kylältä ylemmäs tunturiin. Kävimme täyttämässä reen heinällä ja sitten ajoimme tokan luo. Koskaanhan ei voi tasan tarkkaan tietää missä porotokka maijailee yön jäljiltä. Ne voivat olla siinä mihin ne illalla jäivät, tai ne ovat voineet siirtyä monia kilometrejä kauemmaksi. Tunturissa on aakeaa laakeaa, joten harjaantunut poromiehen silmä kyllä erottaa tokan jo kaukaa. Ruokinnalla pyritään pitämään tokka niin sanotusti kontrollissa, sillä porohan liikkuu luonnollisesti ruoan perässä. Erityisesti loppukeväällä vasomisajan lähestyessä (toukokuun keskivaiheilla) porot lähtevät suuntaamaan vasomismaita kohden, ja ruokinta pitkittää tätä siirtymäaikaa. Ja let's face the fact. Talvellahan ei siis vain ole tarpeeksi ruokaa kaikille poroille, joten hyvän vasavuoden aikaansaamista edesauttaa ruokinta. Kaldoaivin puolella hankaluutta aiheuttaa Vetsijoki, jonka yli porot haluavat mennä kohti Nuorgamia. Joen toiselle puolelle ei kelkoilla mennä, joten ruokinta päättyy silloin, kun tokka on joen ylittänyt..
Kaverini käy joka päivä sen neljä kertaa viemässä pari reellistä heinää tokalle. Ihan loppuvaiheessa ruokintakautta kerrat vähenevät kolmesta kahteen ja yhteen, sen mukaan miten ruoka poroille maistuu. Nehän tuppaavat myös kaivamaan jäkälää sulavan lumen alta. Toki jos sää on erittäin huono, eli näkyvyys nolla, niin kuormaa ei oman turvallisuuden vuoksi ajeta. Muuten tuo ruokinta on kyllä koko päivän homma. Vaatii tietynlaisen mielen, kun tämmöistä työtä tekee. Se on elämäntapa. Pääsääntöisesti olet yksin, mutta toisaalta erämaa on konttorisi ja päätät itse aikatauluistasi.
Erään kerran porot tosiaan olivat jo hyvin lähellä Vetsijokea. Koska meitä oli kaksi kelkoilla, niin kaveri päätti, että lähdemme siirtämään tokkaa takaisin Utsjoelle päin. Vaikken ollut ikinä ennen tämmöistä hommaa tehnyt, niin yllättävän helposti se kävi! Onneksi oli jo kelkalla-ajokokemusta takana minullakin, niin pärjäsin mukana. Ja täytyy sanoa, että nuoruuden hevoshommista oli nyt hyötyä, porojen liikkeitä oli nimittäin helppo lukea, ne käyttäytyivät kuin hevoset isolla laitumella. Aika monta kertaa on pikkutyttönä tullut juostua hevosten perässä laitumella ja yritetty saada niitä kiinni...! :D Kaverikin kehui yllättyneensä kuinka hyvä apu olin! Noin kuusi kilometriä saimme tokkaa siirrettyä, vaikka välistä se tahmeaa olikin. Selvästi näki etteivät ne olisi halunneet siirtyä. Yritimme sentään. Tämä vaiva sen takia, että olisi lyhyempi matka kuskata heinäkuormaa ja aikaa säästyisi. Mutta, kuulemma tokka oli seuraavana yönä siirtynyt saman matkan takaisin edellispäivän lähtöpisteeseen...
Porot ovat melko vinkeitä otuksia. Höpsöjä yksinkertaisuudessaan :D Eivät ne yleensä päästä ketään lähelleen, mutta ruokinnan lomassa pääsin ajoittain hyvinkin lähelle niitä. Istuin ihan hiljaa paikoillani heinäkasan vieressä ja niin vain lopulta joku ahne yksilö hilpaisi eteeni syömään parinkymmenen sentin päästä olkaani hipoen. Sai varoa silmiään, sillä sarvet voivat olla vaarallisen terävät... Kyllä semmoisella kohtaamisen hetkellä pientä ihmistä hymyilytti. Se oli taas niitä hetkiä, jolloin tunsi syvää kiitollisuutta tästäkin kokemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti