Guovssahasat - revontulet saamelaisissa kansanperinteissä

Revontulet ovat kiinteä osa arkeani ja elämääni nykyään, varsinkin talvisin töiden takia. Ilman niitä tuskin tekisin opastöitä Utsjoella. Kiitos revontulten osa paikallisista pystyy elättämään itsensä matkailuelinkeinon avulla. Koska revontulia on täällä aina ollut, niin myös kansantarinat kulkevat arjessa mukana. Monet turistit kysyvätkin minulta siitä, mitä saamelaiset ovat revontulista ajatelleet. Koska en ole itse saamelainen, on minun pitänyt ottaa asiasta selvää. Saamelaiset olivat aikoinaan "naturalisteja" eli henget ja jumalat ilmenivät heille ajoittain luonnonilmiöinä. Tällaisia tarinoita ja uskomuksia revontulista löysin kirjallisuudesta:

Entisajan saamelaiset ajattelivat, että revontulet ovat eläviä olentoja, jotka kuulevat ja ymmärtävät ihmisiä. Tästä syystä ulkona ei saanut meluta, kun revontulet talvi-iltoina ilmestyivät taivaalle. Monet saamelaiskansat, esimerkiksi inarilaiset, ajattelivat aikoinaan, että revontulien alkuperä on vedessä, järvistä tai merestä syntynyttä heijastumaa tai kaasua. Kolttasaamelaiset puolestaan uskoivat revontulten olevan sodassa kuolleiden sieluja. Pohjois-Suomessa on myös ajateltu ilmiön syntyvän tulirevosta (eli ketusta), joka juoksee maiden yli turkki ja häntä loimuten. Tai revon hännän osuvan lumeen ja osuman aiheuttaman kipunoinnin leimuavan taivaalla.

Uskomuksia

Ennen vanhaan naiset eivät uskaltaneet kulkea ulkona hiukset paljaana revontulten aikaan. Uskottiin, että revontulet voivat vetää heidät tukasta ja viedä mennessään.
Toiset ennustavat revontulista säitä. Nauhamaiset tai juovana kulkevat revontulet ennustavat säänmuutosta. Ylhäällä paljon roihuavat tulet tarkoittavat lauhaa säätä tai jopa pyryä. Pohjoisella taivaalla leimuavat revontulet ennustavat sään muuttumista kylmäksi. Punainen väri tietää tavallisesti lauhaa ja lunta, valkoinen puolestaan pakkasia.

Lähde: Saamelaisia myyttejä ja tarinoita: Elina Helander-Renvall 2004 ja 2005

Lähdeteos

Revontulet ovat ilmiönä aina kiehtoneet ihmisiä ja niihin on haettu selityksiä milloin mistäkin. Ensin selityksiä tarjosivat vain myyttiset uskomukset, myöhemmin pystyttiin tieteen keinoin antamaan tarkkoihin havaintoihin ja mittauksiin perustuvia teorioita eli tieteellisiä selityksiä. Suomen kielen sanakin "revontuli" viittaa vanhoihin kansanperinteen tulikettutarinoihin.

Pohjoisilla alueilla eläneillä kansoilla on kansanperinteissään runsaasti erilaisia käsityksiä ja uskomuksia eli myyttisiä selityksiä revontulille. Myös Suomessa tunnetaan useita eri nimityksiä. Etelä-Pohjanmaalla ne ovat Ruijan valkea tai rutjat. Pohjois-Hämeessä revontulten loimuamista kutsutaan ilmauksella pohjanen välyää tai välyt palaa. Kankaanpäässä käytetty sanonta pohjonen seilaa kuvaa revontulikaaren hidasta nousua ylös taivaanlaelle. Lapin suomalaiset käyttävät revontulista nimeä taivaanvalkeat. Nykysaamessa revontulet ovat guovssahasat, joka tarkoittaa myös kuukkelia (Pekka Sammallahti). Voitaisiin kai ajatella, että linnun kirjava höyhenpeite muistuttaa revontulien värien kirjavuutta ja sen vikkelä ja oikukas liikehdintä tuovat mieleen revontulien tanssin taivaalla.

Tästä käyttämästäni lähteestä löytyy lisää mielenkiintoisia uskomuksia ja kansantarinoita revontulista eripuolelta maapalloa:

http://ilmatieteenlaitos.fi/tulikettutarinoita

Kuvituskuva kirjasta

Kaamos ohi on!

Kaamos loppui 17.1.2018 Utsjoella! Ystäväni laittoi viestiä aamulla, että lähdenkö mukaan kuvaamaan ensimmäistä auringonnousua kirkolle. No tottahan minä! Kuulemma pääsisimme ihan kirkon kellotorniin kuvaamaan eli aikas korkealle! Pikaisesti kimpsut kasaan ja vaatteet päälle (olin vielä yökkärissä ja aamukahvia juomassa). Kaveri nappasi kyytiin ja ajoimme kirkolle. En ollut tajunnut lähtiessä kuinka kylmä ulkona olikaan! Oma mittarini näyttää aina hiukan liian vähän ja ulkona puhalsi edelleen kova tuuli. Täällä pohjoisessa oli jo useamman päivän riehuneet puuskaisat myrskytuulet. Olin siis alipukeutunut, mutta sitä oli liian myöhäistä tässä vaiheessa surkutella. Pappi tuli päästämään meidät sisälle kirkkoon ja aloitimme kapuamisen kellotorniin. Puiset rappuset ja kulku torniin olivat niin kapeat ja ahtaat, että jouduimme ujuttelemaan tavaroitamme aukoista ahtaassa tilassa kaverin ottaessa niitä portaiden yläpäässä vastaan. Tietenkin tornissakin tuuli kylmästi, kun asetimme kamerat jalustoilleen ikkunoiden eteen objektiivit kohti etelää osoittaen. Kaikki kirkossa on vanhanaikaista, tornin ikkunatkin lasittomat, vain puisten ikkunaluukkujen suojatessa säältä. Utsjoen kirkko on valmistunut 1853, joten kyllähän tämä komistus on jo ikää ehtinyt kerryttää. Edelleen vain se seisoo ylväänä tunturin rinteessä uhmaten säitä ja katsellen alas Mantojärvelle. Olimme juuri ajoissa niin, että kamerat olivat valmiina kun auringon säteet vihdoin alkoivat kajastaa tunturin takaa. Klo 11:48 oli merkitty auringonnousun ajankohdaksi. Enpä olisi ihan heti uskonut, mutta niin vain väittivät auringon olevan "ylhäällä" reilun tunnin, ihan jo ensimmäisenä päivänä! Ei ihmekään siis, että kevätpäivät valostuvat älyttömän nopeasti tästä eteenpäin. Olin huomannut kaamoksen loppumisen lähestymisen jo viime viikolla, varmasti niitä siis tarkkasilmäinen huomaa jatkossakin.

Itselläni on edelleen käytössä Canon 600D. Nyt otin sille kaveriksi Canonin zoomilinssin 55-250mm. Ostin kyseisen obiskan joulukuussa tutulta ja nyt pääsin sitä ekaa kertaa tositoimissa käyttämään. Jännä nähdä mitä olen saanut aikaiseksi, kun lyön kuvat koneelle ja alan niitä Lightroomissa tutkailemaan.

Jostain syystä kiinnitin tänään kovasti huomioita myös kirkon vanhoihin kelloihin. En ole ennen ollut niistä kovinkaan kiinnostunut, mutta jotenkin ne nyt vaan näyttivät niin kutsuvilta. Kellotapulissa käytössä olevat kellot ovat paljon nuoremmat kuin kirkko itse, kyljessä oleva leima ilmoitti valmistuvuodeksi 1966. Katosta riippui kaksi erikokoista kelloa, toinen pienempi ja toinen isompi. Aloin heti miettimään niiden painoa, mutta pappikaan ei sitä osannut sanoa. Arvailuksi siis vain jää, mutta painavat varmasti ovat! Kirkkosalissa on esillä kaksi vanhaa pienempää kelloa. Toiseen liittyy hauska tarina, minkä kuulin edelliseltä pastoriltamme. En tiedä tarkempia yksityiskohtia, mutta lyhyesti tarina menee näin:

Vuonna 1858 ostettiin uusi kirkonkello Utsjoelle. Kello kuitenkin halkesi jo seuraavana vuonna ja kulkeutui kalapuntariksi Norjaan. Tarinan mukaan Oslon Suomen suurlähettiläs näki sen antiikkikauppias Quintin liikkeessä. Kauppias lahjoitti kellon takaisin seurakunnalle.

Aikamoista, että kello löysikin sitten tiensä takaisin sinne minne se kuuluikin! Ties mitä paikkoja ja maisemia on tuokin kello nähnyt, harmi kun ei osaa puhua! 😆

Kirkkotornin kellot

Oikealla haljennut kirkonkello

Halkeaman erottaa helposti alareunasta

Häpeäpenkki 🙊

Upea kirkkosali

Tuonne ylös, missä luukut ovat auki, kiivettiin kuvaamaan

Kirkko Mantojärven puolelta kirkkotuvilta kuvattuna