Voihan vierivät kivet! Ne veivät sydämeni heti ensisilmäyksellä enkä ole niitä sen koommin unohtanut. Haaveillut olen jälleennäkemisestä useasti, en vain ole saanut aikaiseksi lähteä takaisin, vaikka melko lähellä asunkin (lähellä ja lähellä, sekin on niin suhteellista...) Nuo pyöreät kaunokaiset ovat legenda tällä seudulla, vain harva ei ole niistä kuullut. En ymmärrä itsekään miten on mahdollista näin ihastua kiviin. Niiden kauneus hivelee esteettistä silmääni ja niiden rauhoittava ääni aaltojen kohinan seassa saa minut helposti jonkinasteiseen meditatiiviseen tilaan. Yleensä minun on vaikea vaimentaa pääni sisäinen jatkuva ajatusten kaaos, mutta täällä metakka vaimenee yrittämättä. Ehkä siinä piilee osa paikan viehätyksestä. Ja myönnettäköön, edessä avautuva upea vuonokaan ei jätä kylmäksi.
Keksin hyvän tekosyyn lähteä käymään Torhopissa (niinkuin tekosyitä edes tarvittaisiin), sillä tahdoin viedä ystäväni sinne. Hän ei ollut vielä siellä käynyt ja oli niitä harvoja, joka ei edes tiennyt paikasta! Minulle viime kerrasta oli jo useampi vuosi ja muutoksia oli ehtinyt siinä ajassa tulemaan. Nyt paikkaan oli tehty virallinen merkitty reitti, joka löytyy netistäkin. Vapaaehtoisvoimin merkitty reitti kuuluu nyt norjalaiseen perletur -reittiperheeseen. Reitin alkua oli muutettu, mikä on mielestäni erittäin hyvä asia, sillä ennen se kulki yksityisen mökkipihan poikki.
Menomatka oli hidasta ja pysähtelimme paljon kuvailemaan. Siitä syystä taitoimme kahta kilometriä puolitoista tuntia. Kun vihdoin pääsimme perille, oli jälleennäkeminen riehakas! Riemun tunne täytti minut ja hihkuin kivillä loikkiessani kuin pikkulapsi. Kivet kumisivat askeleiden alla, ken tietää montako metriä kiviä meidänkin allamme oli! Mutta olisipa vain hauska saada tietää! Kaikuluotain, anyone?! Saimme helposti kulumaan pari tuntia kiviä ihastellessa, hiplatessa, kuvatessa ja tietysti myös retkiherkkuja evästellessä. Olimme yksin rannalla ja kirkas vesi houkutteli pulahtamaan veteen, mutta nälkä pakotti syömään ensin. Jossain vaiheessa tajusimme vuoroveden kääntyneen ja nousuveden alkavan hipoa jalkojamme. Lisäksi tuuli kääntyi puhaltamaan mereltä rannalle päin. Aaltojen koko siis hieman kasvoi. Aurinkokin oli mennyt pilveen. Yhtäkkiä vesi ei ollutkaan enää niin houkutteleva ja alkoi tulla kylmä. Harmittelimme ystäväni kanssa sitä miksi emme menneet veteen aikaisemmin! Nyt vitkuttelu kostautui. Päivän edelleen hämärtyessä tajusimme katsoa taaksemme ja näimme tumman pilvimassan vyöryvän tuntureiden yli pohjoisesta. Niin..olihan sitä sadetta kai luvatukin.... Keräsimme kimpsut kasaan ja valmistauduimme paluumatkaan.
Kapusimme rannalta ylös takaisin polulle ja kun maisema avautui edessämme, myös taivas paljasti todellisen luonteensa. Sade ja ukkonen olivat kirjaimellisesti hiipineet paikalle selkämme takana, rannalle emme olleet kuulleet ukkosta, sillä kivien kohina peitti sen alleen. Ranta on suojaisassa paikassa, eikä saderintama ollut vielä yltänyt sinne asti. Jo pienen matkaa kuljettuamme alkoi tihuttamaan. Laitoin sadevaatteet ylle varmuudeksi, mikä osottautui hyväksi päätökseksi. Sade yltyi ja ukkonen karjahteli edessäpäin tullen koko ajan lähemmäksi. Onneksi se pysytteli pääasiassa tunturin huipun toisella puolen. Kaverini pelästyi rajuilmaa, mutta itse pidän ukkosesta. Kova jyrinä saa adrenaliinin virtaamaan suonissani ja jännityksen väreet kulkemaan selkäpiissäni. Innostukseni on puhdasta kunnioitusta luonnonvoimia kohtaan. Voi kuinka pieneksi sitä itsensä tunteekaan...
Autolle päästyämme vettä tuli jo reippaasti eikä vuonon vastarantaa erottanut. Paluumatka kesti hiukan vajaan tunnin eli vauhti oli paljon reippaampi kuin mennessä! Jännä juttu, mistähän mahtoi johtua...☔
