Yöttömän yö Ailigas

Lisää telttailua! Mitä enemmän olen luonnossa sitä enemmän haluan takaisin! Harmillisesti työt häiritsevät vapaa-aikaa (niin kuin kaikilla meillä), mutta onneksi lähieräily on helppoa. Ehdimme ystäväni kanssa vielä telttailemaan ennen yöttömän yön päättymistä heinäkuun lopulla. Aurinko laski jo todella alas horisonttiin, joten tavallaan voi jo puhua auringonlaskusta, vaikka se ei todellisuudessa sitä ollutkaan.

Pääsimme liikkeelle iltayhdeksän aikaan ja siitä syystä ajoimme autolla ylös Ailikkaan päälle. Toinen syy autoilulle (=laiskottelulle) oli Utsjokea hellivä kesähelle. Reilu kaksi kilometria ylämäkeä rinkka selässä ei juuri nyt houkutellut. Ailigas on Utsjoen kupeesta nouseva korkea tunturi, joka aikoinaan oli pyhä tunturi saamelaisille. Nykyään sen tunnistaa sen huipulla seisovasta antennimastosta. Autolta kävelimme länsirinteelle valitsemaan parasta näköalaa telttapaikalle. Pehmoinen, melko tasainen kohta löytyikin ja kävimme teltan kimppuun. Olimme lainanneet kyseisen teltan tätä retkeä varten eikä oudon teltan pystyyn saanti ollutkaan ihan helppoa! Varsinkin kun kiusanamme oli 10 biljoonaa hyttystä ja mäkärää. Tuulen tyyntyminen vain pahensi tilannetta. Ähinältä ja kiroilulta ei voinut välttyä, mutta lopulta teltta oli pystyssä ja me sukelsimme sisään saadaksemme tauon himokkaista verenimijöistä.

Tovin hengähdettyämme ja iltapalan syötyämme (onneksi termarissa oli kuumaa vettä mukana, ei olisi voinut ajatellakaan vedenkeittoa ulkosalla) valmistauduimme lähtemään ulos kuvaamaan. Keli ja maisemat olivat niin kauniit, että ulkosalla vierähti jokunen tunti. Itse yö meni kehnosti kuumuuteen heräillessä, mutta herääminen aurinkoiseen aamuun Norjan tunturit horisontissa näkyen teki reissun kaikesta epämukavuudesta huolimatta vaivan arvoiseksi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin:

Juuri kun saavuimme huipulle alkoi tihkuttamaan auringonpaisteen läpi. Kuva ei tee oikeutta todellisuudella, mutta hetki oli maaginen. 

Täydellinen telttapaikka! 

 Ehkä yksi kauneimmista maisemista, mihin olen telttayön jälkeen herännyt 😍

Horisontissa Norjan Rastigaisa -tunturi, vielä hieman lumipeitteinen. 

Härkävaaran terapeuttinen telttaretki (ja kannanotto roskaamiseen)

Viime päivät on meikäläisellä ollut hirveä retkeilykuume päällä ja onnistuinkin houkuttelemaan eräkaverini mukaan pikaiselle yhden yön reissulle lähimaastoon. Pääasia oli päästä telttaan yöksi. Paikaksi valikoitui pitkän vatvomisen jälkeen Härkävaaran taukopaikka, joka on myös osa Utsjoen pitkää vaellusreittiä. Parkkipaikalta Härkävaaraan on vain 2,3km eikä nousukaan ole kovin vaativa. Ajoimme kylältä kirkolle ja kirkon parkkipaikalta tunturiin starttasimme iltakahdeksan aikaan. Köpöttelimme tarkoituksella todella rauhallisesti ja aikaa kuluikin reilu tunti, vaikka rinkkakin oli kevyt normaaliin verrattuna. Polku on melko kivikkoista ja astella saikin kieli keskellä suuta.

Reitin alussa on opastetaulu, joka havainnollistaa reitin Härkävaaraan. 

Reitti on melko kivikkoista ja erittäin puskaista koko matkan. 

Taivas oli pilvessä ja pientä tihkua tuli alas silloin tällöin. Ennusteen mukaan päivä oli viikon sateisin, mutta olin siitä vain tyytyväinen, sillä tavoitteeni oppia nauttimaan huonon kelin ulkoilusta vaatii treeniä. Lyhyillä reissuilla on myös niin kätevää testata varusteita ilman pelkoa suuremmista ongelmista.

Vuolleseavttetjoki

Retkeilyreitti jatkuu Härkävaarasta pohjoiseen. 

Metsähallitus hoitaa Härkävaaran taukopaikkaa ainakin vielä toistaiseksi.

Saavutimme Härkävaaran taukopaikan ja sadekin yltyi hieman. Kurahousut vain jalkaan ja taas oli lämmin. Emme viitsineet pystyttää telttaa sateeseen, joten kävimme nuotion kimppuun. Erätoveri pilkkoi hyviä sytytyspuita haloista ja minä sytytin nuotion. Luonnon keittiö on parhautta, kaikki ruoka maistuu ulkona paremmalta. Keitimme iltateet ja söimme eväät. Nautiskellessa vierähti jokunen tunti, jonka aikana sadekin laantui. Ryhdyimme iltatoimiin ja teltan pystytykseen. Meillä molemmilla on ollut Trimmin Spark -teltta jo pari vuotta, joten tutun teltan pystytys sujui kahdestaan nopeasti.

Sateella on tärkeä tehdä hyviä sytykepuita, jotta tulen saa syttymään.

Ei savua ilman tulta. Eikä iltapalaakaan ilman tulta.

Iltateen aika!

Trimmin Spark -teltta on kevyt ja pieni. Ylimääräistä tilaa ei juurikaan ole, joten rinkat pitää jättää ulkopuolelle.

Kun lopulta pääsimme kaivautumaan makuupusseihin, lähenteli kello jo puoltayötä. Taustalla kohiseva puro toimi lempeänä nukuttajana. Usein meinaan jäädä nukahtamisvaiheessa kuuntelemaan kaikkia mahdollisia rasahduksia ja sittenhän nukahtaminen kyllä vaikeutuu. Ratkaisu tähän ongelmaan on usein korvatulpat, mutta  nyt niitä ei tarvinnut. Veden solina oli täydellistä taustamusiikkia.

Havahduimme erätoverini kanssa samaan aikaan, noin kello viisi aamulla, kun sade rojahti voimalla teltan kangasta vasten. Kun molemmat ymmärsivät mistä äänessä oli kyse, painoimme päämme takaisin tyynyyn ja nukadimme uudelleen. Kello herätti puoli kahdeksalta. Olin nukkunut kaikenkaikkiaan todella hyvin.

Veden solina on luonnon kauneinta musiikkia.

Aamukahvit keittymässä. 

Siitä sitten vain hiljalleen aamupalahommiin, tällä kertaa oli erätoverin vuoro sytyttää nuotio. Nautiskelimme pannukahvit rauhassa ja odotimme puuron kypsymistä. Aurinkokin pilkahteli jo pilvien raoista. Aamupalan jälkeen pistimme varusteet ja teltan kasaan, siistimme paikat ja lähdimme tallustelemaan kohti kirkkoa. Tästä reissusta jäi hyvä mieli. Härkävaara on ollut minulle vähän sellainen synkeä paikka, en oikein osaa selittää miksi. Ehkä sen takia, että se on suuren vaaran kupeessa ja pusikkoa riittää ympärillä. Lähestyvää eläintä tai ihmistä ei näkisi kuin vasta ihan lähietäisyydeltä. Joka tapauksessa kyllä kannatti lähteä, nyt on taas yksi uusi leiripaikka kartoitettu ja testattu!

Iltateeni antoi minulla filosofista ajattelemisen aihetta loppuillaksi.

Ps. Valitettavan usein viime aikoina, eli lähes joka ikinen kerta kun käyn nuotiopaikoilla, on vastassa roskia. En ymmärrä kuinka vaikeaa on noudattaa eräilijän ohjetta "sen minkä jaksaa kantaa luontoon, jaksaa kantaa myös sieltä pois". Vaikkei tietäisi, että metalli ei sula nuotiotulessa, niin luulisi sen näkevän omin silmin jälkeenpäin. On todella tympeää kerätä toisten roskia luonnosta jatkuvasti. Varsinkin täällä, missä on vielä koskematonta erämaata, ei todellakaan haluaisi nähdä toisten ihmisten välinpitämättömyyden jälkiä. Roskat eivät ole vain rumia, vaan ne myös vaarantavat villieläinten hyvinvoinnin. Olen nähnyt poroja, joiden sarvien ympärille on jäänyt kiinni kerä rautalankaa eikä eläin pääse siitä irti. Eläimet voivat myös haavoittua lasin- tai metallinpaloista, niellyt roskat saattavat aiheuttaa sisäelinvaurioita. Olen poiminut mukaani muun muassa oluttölkkejä, tupakantumppeja, eräruokapusseja, muovipusseja, makkaran muovikääreitä, metallifolioita, näin muutamia mainitakseni. Onko tämä todella se, mitä haluamme jälkipolvillemme opettaa?? Välinpitämättömyyttä kanssakulkijoita kohtaan ja luonnon kunnioituksen puutetta? Jos se minusta on kiinni, niin luonto pysyy puhtaana. Kyllä, olen tuohtunut. Mutta aiheesta.

Joku ei ollut jaksanut kantaa tätäkään muovista tyhjää pussia pois luonnosta, vaan oli päättänyt jättää sen toisten retkeilijöiden "ihasteltavaksi" Härkävaaraan.

Berlevåg road trip

Stangnes Tanafjordissa

Kongsfjord -joki

Kongsfjord

Suunnan piti alunperin olla aivan toinen, mutta viime tipassa auton nokka kääntyikin kohti Berlevågia Mehamnin sijaan. Yksi syistä oli myöhäinen lähtömme ja Berlevågiin oli lyhyempi matka. Tiedossa oli yhden yön reissu komeamman osapuolen kanssa, seikkailullista laatuaikaa.

Berlevågiin Utsjoelta kertyy matkaa 205km ja se sijaitsee Norjan pohjoisrannikolla Jäämeren rannalla. Olen pari vuotta sitten talvella käynyt Kongsfjordissa, joka on matkanvarrella Berlevågiin ja joissain paikoissa tunnistinkin yksittäisiä kohtia reitin varrelta, vaikka maisema olikin nyt kesäinen. Sää oli mukavan aurinkoinen ja matka taittui jouhevasti. Liikennettä oli melko vähän. Keli muuttui koleammaksi ja tuulisemmaksi merta lähestyessämme. Ilma oli luonnollisesti myös kosteampaa, joten koleus meni helposti vaatteiden läpi. Berlevågia lähestyessämme pilvisyys myös lisääntyi ja tunturien lakien päällä leijui sumuisia pilvilauttoja. Näky oli vinkeä. Koin  monta dejavuta matkan varrella. Monet kalliomuodostelmat toivat mieleeni Hamninbergin. Jylhyys, kallit ja kivikkoisuus ovat hyvin samankaltaisia, mutta samalla niemenkärjellähän molemmat paikat sijaitsevatkin. (Juttu Hamninbergistä löytyy viime vuoden blogiteksteistäni)

Jossain matkanvarrella kohti Berlevågia

Aalloilla on hurja voima!

Taivas roikkui matalalla....

Tunturien lakia ei näkynyt sankan pilvimassan läpi

Itse Berlevågin kylä ei aiheuttanut minussa sen kummempia tuntemuksia. Kodikkaampi se kuitenkin oli kuin Båtsfjord, joka kylänä on minusta jopa hieman ruma. Berlevåg on myös pieni, satama luonnollisesti keskiössä, ihmisiä oli vähän liikkeellä. Ajelimme sinne tänne päätyen lopulta aallonmurtajalle kalastelemaan. Murtajaan lyövät tyrskyt olivat upeaa katseltavaa ja jyly aikamoinen. Vedellä on ihan uskomaton voima. Hieman pelottavakin, jos minulta kysytään... Kuvasin tyrskyjä ja tutkiskelin murtajaan tehtyjä maalauksia. Kalaa ei tullut, joten lähdimme paikalliselle snägärille syömään hampparit. Hinta oli järkyttävä, mutta ruokaa oli saatava ainakin reissusovun vuoksi :D. Oma hampparini oli erinomainen, kastikkeen herkullisuus sai minut nuolemaan paperinkin puhtaaksi.

Berlevågin aallonmurtajalla oli kova merenkäynti

It´s all about the fish!

Siellä missä on kalaa, siellä on lokkeja.

Hamppari oli maukas, mutta verotti lompakkoa.

Aallonmurtajan maalaukset kiinnittivät huomioni ja katselinkin niitä kauan.

Lopulta päätimme lähteä ajelemaan kotiinpäin ja pysähtymään yöpuulle matkan varrella jossakin kivassa kohdassa. Noin 30km:n jälkeen löysimmekin kauniin vuononpohjan hiekkarantoineen ja tunturipuroineen. Parkkeerasimme auton pienelle hiekkatasanteelle. Toinen meistä lähti kalaan ja toinen jäi rakentamaan leiriä. Tällä kertaa leiri tarkoitti auton takapenkkien kaatamista, patjan ja makuupussien levittämistä auton takaosaan. Autossa meren jyly ja lokkien huuto oli huomattavasti vaimeampaa. Kalaa ei tullut vieläkään, joten iltapala koostui teestä sekä leivästä. Juuri ennen yöpuulle laittoa näin kuinka merikotka hyökkäsi läheiselle kalliosaarelle saaden lokkiyhdyskunnan räjähtämään kirkuen ilmaan. Sitä en nähnyt, saiko kotka saalista.

Vester-Ristfjorden

Farmari-autosta on moneksi!

Yö meni hyvin, lämmin oli. Aurinko vain paistoi aamulla suoraan silmään lasin läpi. Aamupalaksi keitimme pannukahvia sekä teimme leipää. Vaikka olo on aina nuhjuinen ulkona nukutun yön jälkeen, niin silti herääminen luonnon keskellä on ihanaa. Juuri sitä hetkessä elämistä, mistä pidän niin kovasti. Sitten pitikin jo pakata kamppeet ja startata. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Kongsfjordjoen varrella ihastelemaan upeita koskia. Kalamies oli tietenkin kärppänä katselemassa hyviä ottipaikkoja, mutta kalastusluvan hinta oli vielä järkyttävämpi kuin hampparilaskun. Joten tyydyimme vain katselemaan. Keli pysyi aurinkoisena kotiin asti. Tulipahan taas nähtyä pieni pala maailmaa.

Seuraava road trip -reissu on jo suunnitteilla, mutta enpäs paljasta vielä minne! Pysykääpä kuulolla ;)

Buolbmátčohkka

Perletur

Kullero

Ruohokanukka

Sielikkö

Blogini on viettänyt koko talven ja kevään hiljaiseloa, sillä minulla on ollut teknisiä vaikeuksia bloggerin kansssa. Jostain syystä kirjoittaminen ja kuvien lataaminen ei enää onnistu puhelimen äpin kautta. Jahka innostun ja jaksan, niin siirtelen talvella kirjoittelemia juttujani läppärille. Nyt kuitenkin uunituore reportaasi viimeisimmästä Perletur -retkestä Norjan puolelle! Perleturit ovat paikallisten vapaaehtoisesti ylläpitämiä (ja merkitsemiä) reittejä tunturiin. Erittäin mainio lisä on, että reiteistä löytyy kuvaus norjaksi, joten itselle on helpompi varautua retkeen. Jokaisella kerralla olen päässyt nauttimaan upeista maisemista ja olenkin yhä innokkaampi tutustumaan uusiin reitteihin.

Olen päättänyt haastaa itseäni ja pakottaa itseni astumaan ulos mukavuusalueeltani. Tällä kertaa kyse on huonolla säällä ulkoilusta. Monesti olen suunnitellut ulkoilupäivät kuiville keleille. Utsjoen kesä on kuitenkin ollut toistaiseksi märkä ja kylmä, joten oli aika tarttua härkää sarvista. Reilun viikon sisään olen käynyt lenkkeilemässä ja päivävaelluksilla kolealla säällä. Ja yllättävän nopeasti olen tullut sinuiksi tihkusateen kanssa, mutta luulen asiaa auttaneen paremmat varusteet. Niin se vain menee, että kun jalat pysyvät kuivina, niin pieni sadekaan ei haittaa!

Tämä päätös mielessä jopa hieman uhmaa uhkuen pyysin ystävää mukaan uudelle Perletur -retkelle, vaikka säätiedotus lupailikin sadetta koko päiväksi. Olin monet kerrat ajanut Polmakissa Perletur -kyltin ohitse ja googlatessani paikkaa innostuin löytämästäni. Vain 2,3 km pitkä reitti veisi Suomen ja Norjan rajalle Buolbmátčohkkalle. Buolbmát on pohjoissaamea ja tarkoittaa suomeksi Pulmankia. Tietojen mukaan tunturin päältä pitäisi löytyä myös rajamerkki (iso kivikasa).

Ajoimme ensin Utsjoelta Nuorgamiin ja siitä rajan yli Norjan Pulmankiin (Polmak). Jätimme auton vähän turhan kauaksi aloituspaikasta, mutta en ollut ihan varma mahtuisiko auto tien laitaan. Olisi se juuri ja juuri mahtunut, mutta olkoon. Reitti alkoi reippaalla kipuamisella. Ja jatkui kipuamisella. Oli pidettävä useita hengähdystaukoja, mutta sehän vain sopi sillä maisemat olivat hienot jo hetken nousemisen jälkeen. Tenojokilaakso paljastui avarana takanamme. Muutamia tasaisia kohtia lukuun ottamatta ylöspäin mentiin jatkuvasti. Kasvillisuus oli erittäin rehevää ja alkukesän vehreää. Maa oli paikkapaikoin melko vetistä, mutta hyvillä vaelluskengillä siitä ei muodostunut ongelmaa. Mustikka on jo alkanut tekemään marjaa ja sadosta näyttäisi tulevan runsas. Näimme myös hillan kukkia, kulleroita, suopursuja, metsätähtiä ja ruohokanukkaa. Kuolleiden koivujen runkoja kurotteli siellä täällä kohti taivasta luoden eräänlaista synkkää tunnelmaa. Saattoi se toki johtua matalalla roikkuvista pilvistäkin :D. Pysähtelimme paljon valokuvamaan. Oli ihana katsella rauhassa pieniä yksityiskohtia eikä kiirehtiä hiki otsalla kohti huippua. Hiki kun tuli ilman kiirettäkin, sen verran jyrkkää nousu oli ajoittain. Välillä ripsi vettä, mutta pääasiassa astelimme kuivin vaattein eteenpäin.

Siniset merkit ohjasivat oikealle reitille

Kuolleittein koivujen rungot kertovat menneisyyden mittarimatotuhoista. 

Alhaalla Tenojoki

Suomen puolen rajamerkki

Norjan puolen rajamerkki

Toisinaan tunturin huippua ei erottanut sadepilven sisältä, toisinaan se paljastui hetkeksi. Saavutimme poroaidan, joka osoittautui myös maiden väliseksi raja-aidaksi. Tyypilliseen tapaan puuraja loppui ja maasto muuttui kivikkoiseksi sekä kitukasvuseksi. Siltikin pystyimme edelleen bongamaan hillaa, kanervan kukkia ja muuta karujen olosuhteiden matalaa kasvustoa. Ensimmäisenä näin Suomen puolen rajamerkin, se vain oli aidan toisella puolella, joten en päässyt koskemaan siihen. Se harmitti hiukan, sillä olisin halunnut ottaa kuvan itsestäni sen vieressä. Rajamerkin takana häämötti Nuorgam ja erotinkin sekä Pulmangintien että Njállavaaran maston. Hetken hengailimme paikallamme, kunnes näin reittimerkkien jatkuvan vielä edemmäs ja kaukaisuudessa häämötti tihkun keskellä seisova kivikasa. Ylemmäs! Hihkaisin ystävälleni. Norjan puolen maamerkin saavutettuamme tuulikin oli yltynyt jo melkoisesti, mutta sadepilvi oli kaikonnut kuin tilauksesta. Kirjoitimme nimemme kävijälokikirjaan sekä räpsimme kuvia huiputuksen kunniaksi. Kylmä hiipi tuulen takia nopeasti takin alle, joten päätimme etsiä suojaisen eväspaikan. Emme palanneet takaisinpäin vaan jatkoimme huipulta etelään alas rinnettä, kohti Pulmankijärveä. Löysimme suojaisan kohdan ja vaikka rinne olikin melko viisto, niin päätimme istahtaa alas. Olin varannut itselleni runsaasti evästä, mikä teki mielen iloiseksi. Nälkä tuli varmasti taltutettua! Ja mikä parasta, lämmin evääni taltutti tuulen aiheuttaman vilunkin.

Siellä! Se varsinainen huippu siis. 

Huipulla meitä odotti vieraskirja. 

Huipulla! 

Nautimme rauhassa eväät upeista maisemista nauttien. Taivas rakoili hieman idässä ja rikkoi harmaan värimaailman. Parasta oli tuntea istuvansa maailman laella ja nähdä kaikki se upeus. Aika menetti merkityksensä, elimme ja hengitimme vain maisemaa edessämme.

Kaukaisuudessa Pulmankijärvi, josta puolet kuuluu Suomelle, puolet Norjalle. 

Buolbmátčohkka 🚩

Alaspäin tulimme luonnollisesti nopeammin, mutta pysähdyimme kuitenkin muutamaan otteeseen kuvaamaan lisää maisemaa. Jos ihmettelette intoamme kuvata niin paljon, niin minua motivoi tietenkin blogitekstin kirjoittaminen (blogi on muodostunut minulle eräänlaiseksi retkipäiväkirjaksi) ja ystävänikin tekee jonkin verran työksen valokuvaamista. Ja suurin syy oli tietenkin luonnon kauneuden ihastelu. En vain malta olla kehumatta lisää, niin onnelliseksi itse tulin tästä paikasta.

Mahdottomasti suopursuja! 

Yhteenveto: Annan ehdottomasti tälle reitille arvosanan 5/5. Ihan vain siksi, että maasto vaihtelee reitin aikana runsaasti, nousut tuovat kivaa haastetta, reitti on kuitenkin sopivan lyhyt päiväretkeksi ja maisema huipulla on unohtumaton. Jollain hassulla tavalla Suomen maisema näytti erilaiselta kuin Norjan maisema, vaikka valtioita erottaa vain aita. Bonuksena oli hassuttelukuvien mahdollisuus rajamerkin kanssa. Meillä matkaa kertyi yhteensä noin 6 km, mutta jatkoimmekin hieman pidemmälle rajamerkin jälkeen. Aikaa kulkemiseen kului yhteensä noin 2,5h (ei sisällä evästaukoa), mutta pysähdyimme todella usein ottamaan kuvia. Reitti on muutamassa kohdassa haastava ja raskas jyrkkien nousukohtien vuoksi sekä sateella varmasti liukas. Varaa hyvät vedenpitävät kengät sekä vähintäänkin juotavaa matkaan, mieluiten myös evästä. Jonkilaista vaelluskuntoa olisi hyvä olla pohjalla, reitti voi olla hieman raskas liikuntaan tottumattomille. Kävelysauvat olisivat hyvä apu haastavissa paikoissa. Reitti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

Kuva: Maria Berz / Into the Nordic Wilderness