lauantai 24. elokuuta 2019

Yöttömän yö Ailigas

Lisää telttailua! Mitä enemmän olen luonnossa sitä enemmän haluan takaisin! Harmillisesti työt häiritsevät vapaa-aikaa (niin kuin kaikilla meillä), mutta onneksi lähieräily on helppoa. Ehdimme ystäväni kanssa vielä telttailemaan ennen yöttömän yön päättymistä heinäkuun lopulla. Aurinko laski jo todella alas horisonttiin, joten tavallaan voi jo puhua auringonlaskusta, vaikka se ei todellisuudessa sitä ollutkaan.

Pääsimme liikkeelle iltayhdeksän aikaan ja siitä syystä ajoimme autolla ylös Ailikkaan päälle. Toinen syy autoilulle (=laiskottelulle) oli Utsjokea hellivä kesähelle. Reilu kaksi kilometria ylämäkeä rinkka selässä ei juuri nyt houkutellut. Ailigas on Utsjoen kupeesta nouseva korkea tunturi, joka aikoinaan oli pyhä tunturi saamelaisille. Nykyään sen tunnistaa sen huipulla seisovasta antennimastosta. Autolta kävelimme länsirinteelle valitsemaan parasta näköalaa telttapaikalle. Pehmoinen, melko tasainen kohta löytyikin ja kävimme teltan kimppuun. Olimme lainanneet kyseisen teltan tätä retkeä varten eikä oudon teltan pystyyn saanti ollutkaan ihan helppoa! Varsinkin kun kiusanamme oli 10 biljoonaa hyttystä ja mäkärää. Tuulen tyyntyminen vain pahensi tilannetta. Ähinältä ja kiroilulta ei voinut välttyä, mutta lopulta teltta oli pystyssä ja me sukelsimme sisään saadaksemme tauon himokkaista verenimijöistä.

Tovin hengähdettyämme ja iltapalan syötyämme (onneksi termarissa oli kuumaa vettä mukana, ei olisi voinut ajatellakaan vedenkeittoa ulkosalla) valmistauduimme lähtemään ulos kuvaamaan. Keli ja maisemat olivat niin kauniit, että ulkosalla vierähti jokunen tunti. Itse yö meni kehnosti kuumuuteen heräillessä, mutta herääminen aurinkoiseen aamuun Norjan tunturit horisontissa näkyen teki reissun kaikesta epämukavuudesta huolimatta vaivan arvoiseksi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin:

Juuri kun saavuimme huipulle alkoi tihkuttamaan auringonpaisteen läpi. Kuva ei tee oikeutta todellisuudella, mutta hetki oli maaginen. 

Täydellinen telttapaikka! 




 Ehkä yksi kauneimmista maisemista, mihin olen telttayön jälkeen herännyt 😍
Horisontissa Norjan Rastigaisa -tunturi, vielä hieman lumipeitteinen. 

lauantai 3. elokuuta 2019

Härkävaaran terapeuttinen telttaretki (ja kannanotto roskaamiseen)

Viime päivät on meikäläisellä ollut hirveä retkeilykuume päällä ja onnistuinkin houkuttelemaan eräkaverini mukaan pikaiselle yhden yön reissulle lähimaastoon. Pääasia oli päästä telttaan yöksi. Paikaksi valikoitui pitkän vatvomisen jälkeen Härkävaaran taukopaikka, joka on myös osa Utsjoen pitkää vaellusreittiä. Parkkipaikalta Härkävaaraan on vain 2,3km eikä nousukaan ole kovin vaativa. Ajoimme kylältä kirkolle ja kirkon parkkipaikalta tunturiin starttasimme iltakahdeksan aikaan. Köpöttelimme tarkoituksella todella rauhallisesti ja aikaa kuluikin reilu tunti, vaikka rinkkakin oli kevyt normaaliin verrattuna. Polku on melko kivikkoista ja astella saikin kieli keskellä suuta.

Reitin alussa on opastetaulu, joka havainnollistaa reitin Härkävaaraan. 

Reitti on melko kivikkoista ja erittäin puskaista koko matkan. 

Taivas oli pilvessä ja pientä tihkua tuli alas silloin tällöin. Ennusteen mukaan päivä oli viikon sateisin, mutta olin siitä vain tyytyväinen, sillä tavoitteeni oppia nauttimaan huonon kelin ulkoilusta vaatii treeniä. Lyhyillä reissuilla on myös niin kätevää testata varusteita ilman pelkoa suuremmista ongelmista.

Vuolleseavttetjoki

Retkeilyreitti jatkuu Härkävaarasta pohjoiseen. 

Metsähallitus hoitaa Härkävaaran taukopaikkaa ainakin vielä toistaiseksi.

Saavutimme Härkävaaran taukopaikan ja sadekin yltyi hieman. Kurahousut vain jalkaan ja taas oli lämmin. Emme viitsineet pystyttää telttaa sateeseen, joten kävimme nuotion kimppuun. Erätoveri pilkkoi hyviä sytytyspuita haloista ja minä sytytin nuotion. Luonnon keittiö on parhautta, kaikki ruoka maistuu ulkona paremmalta. Keitimme iltateet ja söimme eväät. Nautiskellessa vierähti jokunen tunti, jonka aikana sadekin laantui. Ryhdyimme iltatoimiin ja teltan pystytykseen. Meillä molemmilla on ollut Trimmin Spark -teltta jo pari vuotta, joten tutun teltan pystytys sujui kahdestaan nopeasti.

Sateella on tärkeä tehdä hyviä sytykepuita, jotta tulen saa syttymään.


Ei savua ilman tulta. Eikä iltapalaakaan ilman tulta.

Iltateen aika!


Trimmin Spark -teltta on kevyt ja pieni. Ylimääräistä tilaa ei juurikaan ole, joten rinkat pitää jättää ulkopuolelle.




Kun lopulta pääsimme kaivautumaan makuupusseihin, lähenteli kello jo puoltayötä. Taustalla kohiseva puro toimi lempeänä nukuttajana. Usein meinaan jäädä nukahtamisvaiheessa kuuntelemaan kaikkia mahdollisia rasahduksia ja sittenhän nukahtaminen kyllä vaikeutuu. Ratkaisu tähän ongelmaan on usein korvatulpat, mutta  nyt niitä ei tarvinnut. Veden solina oli täydellistä taustamusiikkia.

Havahduimme erätoverini kanssa samaan aikaan, noin kello viisi aamulla, kun sade rojahti voimalla teltan kangasta vasten. Kun molemmat ymmärsivät mistä äänessä oli kyse, painoimme päämme takaisin tyynyyn ja nukadimme uudelleen. Kello herätti puoli kahdeksalta. Olin nukkunut kaikenkaikkiaan todella hyvin.

Veden solina on luonnon kauneinta musiikkia.

Aamukahvit keittymässä. 


Siitä sitten vain hiljalleen aamupalahommiin, tällä kertaa oli erätoverin vuoro sytyttää nuotio. Nautiskelimme pannukahvit rauhassa ja odotimme puuron kypsymistä. Aurinkokin pilkahteli jo pilvien raoista. Aamupalan jälkeen pistimme varusteet ja teltan kasaan, siistimme paikat ja lähdimme tallustelemaan kohti kirkkoa. Tästä reissusta jäi hyvä mieli. Härkävaara on ollut minulle vähän sellainen synkeä paikka, en oikein osaa selittää miksi. Ehkä sen takia, että se on suuren vaaran kupeessa ja pusikkoa riittää ympärillä. Lähestyvää eläintä tai ihmistä ei näkisi kuin vasta ihan lähietäisyydeltä. Joka tapauksessa kyllä kannatti lähteä, nyt on taas yksi uusi leiripaikka kartoitettu ja testattu!


Iltateeni antoi minulla filosofista ajattelemisen aihetta loppuillaksi.


Ps. Valitettavan usein viime aikoina, eli lähes joka ikinen kerta kun käyn nuotiopaikoilla, on vastassa roskia. En ymmärrä kuinka vaikeaa on noudattaa eräilijän ohjetta "sen minkä jaksaa kantaa luontoon, jaksaa kantaa myös sieltä pois". Vaikkei tietäisi, että metalli ei sula nuotiotulessa, niin luulisi sen näkevän omin silmin jälkeenpäin. On todella tympeää kerätä toisten roskia luonnosta jatkuvasti. Varsinkin täällä, missä on vielä koskematonta erämaata, ei todellakaan haluaisi nähdä toisten ihmisten välinpitämättömyyden jälkiä. Roskat eivät ole vain rumia, vaan ne myös vaarantavat villieläinten hyvinvoinnin. Olen nähnyt poroja, joiden sarvien ympärille on jäänyt kiinni kerä rautalankaa eikä eläin pääse siitä irti. Eläimet voivat myös haavoittua lasin- tai metallinpaloista, niellyt roskat saattavat aiheuttaa sisäelinvaurioita. Olen poiminut mukaani muun muassa oluttölkkejä, tupakantumppeja, eräruokapusseja, muovipusseja, makkaran muovikääreitä, metallifolioita, näin muutamia mainitakseni. Onko tämä todella se, mitä haluamme jälkipolvillemme opettaa?? Välinpitämättömyyttä kanssakulkijoita kohtaan ja luonnon kunnioituksen puutetta? Jos se minusta on kiinni, niin luonto pysyy puhtaana. Kyllä, olen tuohtunut. Mutta aiheesta.

Joku ei ollut jaksanut kantaa tätäkään muovista tyhjää pussia pois luonnosta, vaan oli päättänyt jättää sen toisten retkeilijöiden "ihasteltavaksi" Härkävaaraan.