Itsenäisyyspäivänviettoa - Suomi 99v.

Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi halusin tehdä jotain itselle spesiaalia. Polvileikkauksen takia en ole ollut tunturissa yli kahteen kuukauteen, joten ikävä sinne oli kova. Lumikenkäily oli vielä kiellettyjen lajien listalla, mutta pähkin, että kävely olisi kuitenkin sallittua... Tiesin, että retki tunturiin olisi iso haaste, mutta olin valmis yrittämään. Halusin ehdottomasti lähteä tutustumaan uuteen polkuumme, joka vei tunturin päälle kodalle. Tulistelua tunturissa, voisiko mukavampaa tapaa olla juhlistaa maamme päivää! Mukaan lähti saksalainen ystäväni. Tarkoitus oli edetä rauhassa ja otin mukaan myös kävelysauvat. Seuraamamme polku oli tampattu jo useampaan kertaan ja siitä oli myös menty kelkalla. Luotin, että alusta olisi tarpeeksi kova kulkea. Mutta kuinkas sitten kävikään...

Emme tainneet päästä paria sataa metriä kauemmaksi alkupisteestä, kun kaaduin... Olimme seisahtuneet ihailemaan maisemaa, kun lumi yhtäkkiä petti juuri leikatun jalan alta, kaaduin ja loukkasin rytäkässä polvea.. Voitte arvata kuinka säikähdin kipua. Pystyin jatkamaan tovin päästä, mutta jonkun aikaa kuljettuamme totesin ettei tuntunut niin hyvältä, että olisin uskaltanut jatkaa ylös asti. Rinne on jyrkkä ja vaativa terveellekin..

Jouduin siis nielemään ylpeyteni ja luovuttamaan (sitä ei tapahdu usein). Pettymys oli valtava. Palasimme rantakodalle ja teimme sinne tulet. Fiilis oli kuitenkin jo pilalla omalta osaltani. Päivä oli pilalla. Loppuilta kului sitten sohvalla linnanjuhlia katsoessa.

Kiitollinen ja onnellinen olen kuitenkin siitä, että saan elää vapaana kauniissa maassa, olen ylpeästi suomalainen! Kiitos sodissa taistelleille, kiitos että puolustitte Suomea.

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi! 💙

Sinistä ja valkoista, niin kaunista on tunturissa kaamoksenkin aikaan.

Matkalla.

Photo by @Globalbrunchblog

Hieman epätarkka kuva, mutta värit ovat niin kauniit, että viis suhrusta! 😊

Enempää kuvia en sitten ehtinytkään lyhyellä matkalla ottaa... 😔

DIY riekonsulkakorvikset

Minulle hyyyvin tyypillistä. Päässä miljoona ja yksi käsityöideaa, mutta vain muutama niistä näkee aikanaan päivänvalon... Suurin syy lienee työkalujen, materiaalin ja/tai ajan puute. Viime syksynä napsin kaverin pyytämistä riekoista sulkia talteen haaveillen pröystäilevistä korviksista. Sulat olivat mainion värisiä, sillä riekoilla oli vielä värinvaihto kesken talvea varten. Sulkia oli kauniin puhtaan valkoisia sekä valko-ruskeakirjavia.

Noh, sulat lojuivat unohdettuina pussissaan noin vuoden... Kunnes kivasti sattumalta kylällä järjestettiin kaamosta vasten lyhyehkö hopeatyökurssi. Ajat sopivat suht mukavasti työmenoihini, joten päätin käydä kysäisemässä onnistuisiko korvisten teko. Ja sehän onnistui. Ei muuta kuin samantien hommiin!

Ensin sain käsiini paksun langanpätkän hopeaa. Lähdin työstämään lankaa ohuemmaksi vetämällä sitä uudestaan ja uudestaan pienemmän ja pienemmän reiän läpi. Ainakin kymmenen kertaa. Lanka siis oheni ja piteni. Välissä sitä myös kuumennettiin hitsausvälineillä "joustavammaksi". Sen jälkeen harjoittelin ensin kuparilangalla koukun muotoilua ja kun olo oli varmempi, lähdin muotoilemaan hopeaa. Ihan mukavasti onnistui ensikertalaiseksi (tosin tein simppelimmän mahdollisen mallin). Ei yhtään epäonnistunutta yksilöä ja melko identtisiäkin niistä tuli. Olenkin aina ollut semmoinen pipertäjä.. Vai mitä olette mieltä, kelpaisiko nuo koukut teidän korviinne?

Valmiita, tietysti lähes identtisiä, koukkuja. Taustalla venytetty hopealanka, josta koukut taivutin ja muotoilin.

Sitten tekemään "vieteriä" sulkien tyven ympärille koukkuun kiinnitystä varten. Minulla oli jo valmiina ohutta hopeoitua kuparilankaa, jota aloin kiertämään muottitangon ympärille. Tein muutaman perustekniikalla ja sitten halusin vielä testata punontatekniikkaa kaksinkertaisella langalla. Nätti siitäkin tuli, ellei itseasiassa nätein! Hännät käännettiin vieteri sisään jättäen päähän pyöreä lenkki koukun kiinnitystä varten.

Ärsyttävin vaihe oli kiinnittää sulat. Tyvet eivät mahtuneet kunnolla vietereiden sisään ja yritin veitsellä leikata tyviä ohuemmiksi. Lopulta joka paikassa leijaili höyhenen palasia ja tyvet olivat rutussa. Onneksi pikaliima on niin hitsin tehokasta, että överikäytin sitä ja sulat pysyvät ainakin toistaiseksi paikoillaan... Sitten kun vielä keksisi milloin näitä pystyisi käyttämään.... 😅

Hopean pyörittämistä muotin ympärille. Voimaa ei saanut liikaa käyttää (haastavaa meikäläisen kaltaiselle saliböönalle 😆), jottei lanka katkea.

Lähes valmiita kiinnitysaihioita. Käytetty sekä simppeliä pyöritystekniikkaa että punontatekniikkaa.

Valmiita!

The winter is coming! ❄⛄

Asiaan valveutunut saattaa ymmärtää jo otsikosta allekirjoittaneenkin hurahtaneen Games on Thronesiin. Ensin katsoin kaikki sarjan TV:sta tutut tuotantokaudet ja nyt luen NIITÄ kirjoja. Ja sivuja on aikas paljon, voisin puhua tiiliskivistä kirjahyllyssä! Kolmannen osan ensimmänen nide menossa parhaillaan. Pahasti koukussa, en edes kiellä sitä!

Talvi on mukavaa aikaa harrastaa kotoilua. Pimenevät päivät kutsuvat lukemaan ja neulomaan, kynttilänvalosta nauttimisesta puhumattakaan. Tosin talvi on myös töissä raatamisen aikaa. Ilman leikatun polven aiheuttamaa sairauslomaa ei olisi aikaa kotoilulle, mutta nyt ehtii hetken harrastella rauhottumista (mikä onkin yllättävän haastavaa meikäläiselle..). Joten päivä päivältä, viikko viikolta toivotamme talven tervetulleeksi! 

#1

#2

(En näemmä ole ainoa kirjasta kiinnostunut..)

#3

Kaamos alkaa Utsjoella 26.marraskuuta ja kestää 52 päivää eli loppuu tammikuun puolen välin jälkeen. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Rovaniemellä ei oikeastaan ole varsinaista kaamoskautta, niin paljon etelämpänä se sijaitsee (keskusta on pari kilometriä napapiirin alapuolella). Sodankylänkin korkeudella kaamos kestää vain 4 päivää (noin 120km Rovaniemen pohjoispuolella). Pohjoisessa siis ollaan.

Talvi tarkoittaa talviturismia ja erityisesti revontulia. Revontulet ovat SE JUTTU tällä hetkellä. Erityisesti aasialaiset matkustavat sankoin joukoin pohjolaan ja ruksailevat siten sarakkeen To Do -listaltaan. Utsjoellekin matkustaa joka viikko ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tämä onkin oiva paikka revontulibongailuun: ei valosaastetta, sijainti 460km napapiirin yläpuolella ja kaamos. Lisäksi löytyy majoituspaikkoja, oppaita sekä talviaktiviteetteja, kuten lumikenkäily, hiihto, pulkkamäki, pilkkimistä, huskeja, moottorikelkkailua ja luistelua. 

I am living in a winter wonderland 😊💕

Pakkaset tulivat, Teno alkaa jäätyä.

Metsä alkaa huurtua (näkymä kotioveltani).

Kylmenevä ilma nostaa Tenosta sankkoja sumuja.

Alkavan kaamoksen tunnusmerkki: pinkki!

Metsäni on vihdoin saamassa lumipeiton päälleen ❄

(Ps. Starkien suvun tunnuslause GoT:ssa on "Winter is coming - Talvi on tulossa". Sopi niin hyvin alkavaan talveen 😄)

__________________

Tänään kirjoittaessani tätä tekstiä sattuu olemaan myös isänpäivä. Eli iloista isänpäivää mun pappalle! 😊🌻🌼🌹

Rastigaisa ✔

Torstaina 22.9.2016 toteutin taas yhden pienen haaveeni. Nimittäin Rásttigáisán eli suomalaisittain Rastigaisan valloituksen. Alettiin tätä suunnitella luottovaelluskamuni kanssa edellisen vaelluksen aikana Paistunturin erämaassa, kun tuli olo: "mitäs seuraavaksi?" Puhelin, että olen haaveillut "Kaisan" valloituksesta, ja niin oli hänkin! Ja en tiedä mitkä suopeat voimat olivat kanssamme, mutta päätimme päivän jo pari viikkoa etukäteen johtuen harvinaisista työvapaista ja huononsäänpelkoni eivät toteutuneet, vaan päivän keli oli yksi syksyn upeimmista! Kuinka voikaan sattua niin hyvin! 😄

Rastigaisa sijaitsee Norjan puolella ja jos en kovasti huijaa, niin se on Utsjoen lähialueen korkeimpia huippuja, 1067m merenpinnan yläpuolella. Sillä on kaksi matalampaa sisarusta molemmilla puolillaan, Gottevarri ja Geaidnogaisa. Vaikka täällä kulkeekin jokin epävirallinen merkitty polku, niin ruuhkaa tällä reitillä tuskin koskaan on. Sen verran haastava se on, että kuntoa ja kokemusta vaelluksesta olisi hyvä olla entuudestaan. Netistäkin löytyneet blogikirjoitukset tuntuivat kaikki olevan ns. hc-vaeltajien kirjoittamia, eivätkä edes kaikki paikalliset ole täällä käyneet! Silti oli hyvin hyödykästä lukea muiden kokemuksia. Noh, itselle tämä todella oli jännittävä haaste suoritettavaksi. En pelännyt kunnon pettävän, mutta pelkäsin rikkinäisen polven puolesta. Tosin kesti se juuri ja juuri 3 päivän erämaavaelluksenkin... Tällainen jääräpää kun olen, niin en antanut asian olla taaskaan esteenä yrittämiselle. Vaikka pää kainalossa kohti unelmia! 💪

Sinne! 🔝

(Välimatka kuvanottopaikasta Gaisan juurelle on noin 7km, uskoisitko?)

Alkuun seurasimme merkittyä polkua, mutta melko pian erkanimme omille poluillemme. 

Monet kuuluivat suorittaneen 22 km:n vaelluksen noin 8-15 tunnissa. Mekin asetimme tavoitteeksi 10+ tuntia. Kunhan ehtisimme pois ennen pimeän tuloa. Starttasimme noin kympin aikaan aamulla Levajoen parkkipaikalta. Ensin seurasimme polkua, joka kulki Levajoen vierellä. Ylitimmekin joen ihan alkuvaiheessa. Kengät pois ja varpaat jääkylmään veteen (harmitti etten sittenkään ottanut crocseja mukaan, niillä joen ylitykset ovat niiiiin paljon mukavampaa ja nopeampaa puuhaa!). Onneksi joki oli nyt kapea ja vesi matalalla. En halua edes kuvitella millainen se on keväällä sulamisvesien aikaan.... Reilun tunnin parin loivan kipuamisen jälkeen alkoi avotunturi avautua edessämme ja vihdoin näkyi myös Gaisa! Kuin kiusatakseen, tiesimme, että Gaisalle oli monen tunnin ja kilometrin matka, vaikka se koko ajan siintikin näkyvissä.

Matkalla näkyi kauniin punaisia mustikanvarpuja. Ja mustikat olivat suuuuria!

Lähdimme tosiaan jossain kohdin polulta pois ja kulkemaan "suoraan" kohti Gaisaa. Polku kun tuntui kiertävän sivustalle.. Ja suoraankin kulkeminen on suhteellista, sillä kuljimme kuivissa jokiuomissa ja väistelimme pahimpia rakkapaikkoja. Muutamia lyhyitä juoma- ja kuvaustaukoja pidimme matkanvarrella. Silti vajaan 10 km:n matkaan meni noin neljä-viisi tuntia. Pidimme paussin myös itse Gaisan juurella, ja päätimme jättää reput alas. Kamera roikkumaan kaulaan ja ylös! Yritimme katsoa mukamas loivemman kohdan rinteestä, kun lähdimme nousemaan, mutta kyllä se silti pian muuttui nelivetokiipeämiseksi. Rinne oli pelkkää irtokiveä!! Mitä ylemmäs jatkoin sitä enemmän pelotti. Pelotti ihan oikeasti, että kivi pettää alta ja satutan polveni, enkä pysty jatkamaan. Mietin jo pelastusvaihtoehtojakin, helikopteri olisi ainoa keino täällä. Mutta kivi kiveltä, askel askeleelta varovasti jatkoin. Luovuttaminen ei tullut kyseeseen, ei enää tässä vaiheessa! Onneksi en pode korkeanpaikanpelkoa, mutta silti hiukan hirvitti katsoa alaspäin. Joten katse ylöspäin! Onneksi ei tuullut... Matkalla riitti "valehuippuja". Pieniä tasanteita, joita alhaaltapäin luuli huipuksi. Ärsyttävää ja turhauttavaa. Saavutimme jonkin näköisen laen ja olimme jo pysähtymässä, kun katsoessani gps-kelloani totesin, että olemme noin 980m korkeudessa. No helkatti, pakko on päästä 1000m korkeuteen! Pakko! Ja matka jatkui. Ja lopulta olimme OIKEASTI laella ja näimme joka puolelle avautuvan erämaan JA olimme yli 1000m:n korkeudessa! Voi sitä onnea ja ylpeyttä! 😄 Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla, se pitää tuntea. Kun olet maailman katolla, pilvet alapuolella. Kaikki alhaalla niin pientä, niin pientä.. Horisontti sumenee utuiseksi kymmenien kilometrien päässä, järvet kimmeltävät helminä. Se hiljaisuus, humina korvissa. Olet tässä ja nyt, ei ole tilaa muulle 😍

Huipulla ei tuullut, ei niin yhtään! 😊

Tuhannen metrin korkeudessa oltiin, huuiiii! Noin 50 min kului rinteen kapuamiseen juurelta laelle.

Tuntuu uskomattomalta ettei juuri tuona päivän tuullut lähes yhtään ja aurinko lämmitti ihanasti. Varavaatekerrastot olivat turhaa kuormaa tällä kertaa, aurinkorasvaa olisi enemmin tarvittu! Taustalla siintää Gaisan korkein kohta, kiipesimme tällä kertaa matalammalle huippuosalle säästääksemme aikaa (ja polvea). Se mikä yllätti suuresti, oli se että lakiki oli pelkkää irtokiveä!! Kuvittelin sen olevan tasainen kalliolaki tms. tuulen, sateen, jään ja lumen vaikutuksesta. Noh, täällä eroosio näköjään jättää jälkeensä irtokiviä viemättä niitä mukanaan.

/Maailma on tässä/

Tämä reissu toi vahvana mieleeni muistoja vuosien takaisesta Saanan valloituksesta Kilpisjärvellä. Silloin kapusin Saana -tunturin päälle vain 2kk polven eturistisideleikkauksen jälkeen. Nyt tällä hetkellä kipusin Gaisalle eturistiside toisesta polvesta sökönä, leikkausta odotellen. Kyllähän se jännitti, että kestääkö polvi, pääsenkö ylös asti. Tai takaisin alas (noh, ainahan alas pääsee....). Mutta hyvin meni, tosin buranan voimalla.

Etsimme hieman loivemman kohdan paluumatkalle. Vaikkei sitäkään nyt loivaksi voinut sanoa. Kävi myös se, jota olin pelännyt: kivenmurikka vierähti jalkani alta ja kaaduin rakkaan. Muksahdin lonkka edellä terävän kiven päälle ja muistoksi siitä sainkin suuren mustelman reiteen. Onneksi polveen ei sattunut (vaikka polvet tärisivätkin hetken) ja kamera säästyi osumalta. Pidimme alhaalla reppujen luona kunnon ruokatauon. Siitä sitten taas suorinta linnunreittiä kohti Levajokea ja polkua. Oli nautinto kulkea auringonlaskussa jokiuomien myötä alaspäin. Vaikka mainittakoon, kyllä mulla jo jalat huusi armoa..

Loikkislompsis kivien ja jokien yli! Tähän aikaan vuodesta vedet ovat supermatalalla, joten jokihyppely onnistui kuivin jaloin. Keväällä tämä ei onnistuisikaan näin helposti, ehei!

Paluumatkalla laskeva aurinko loi jyrkkiä varjoja seuratessamme jokiuomia. Halusimme takaisin autolle ennen pimeän tuloa - ja ehdimmekin tavoitteeseemme hyvin!

Kaikenkaikkiaan noin 21 km:n matkaan kului about 9 tuntia. Alitimme tavoitteemme siis huomattavasti! Emmekä edes pitäneet ylimääräistä kiirettä. Ja jalkani vuoksi vauhtikin oli lempeä. Aikasmoisia tyttöjä vaan ollaan! 😊

"Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä"

-Tommy Tabermann

❤

Vaelluskärpäsen puremat

Nyt täytyy myöntää, että hupsis kun on jäänyt blogia päivittämättä. Kesällä kun tapahtui monia kivoja juttuja! Joten tässä nyt useampikin kesään ja syksyyn liittyvä päivitys, ollos hyvä. #throwback #happymemories 

Minulla oli ollut viime kesästä asti haave Kevon vaelluksen suorittamisesta, mutta toukokuinen polvivamma kariutti haaveeni. Kaverini kanssa kuitenkin puhelimme lyhyemmän reissun tekemisestä, jos vain polvi kuntoutuisi elokuun lomaan mennessä. Kuntoutui se riittävästi sitkeällä kuntouttamisella, mutta sen kestävyys oli edelleen kysymysmerkki, kun löimme kolmen päivän reissusuunnitelman lukkoon. Päätin luottaa järeään polvitukeen ja lihaskuntooni.

Olin hillareissulla bongannut upeita maisemia Paistunturin puolen erämaassa ja ehdotin kaverille reittiä Birkejohkan kautta Kuoppilakselle ja sieltä kotiin. Kolme päivää ja kaksi yötä. Kaveri innostui ajatuksesta, koska ei ollut koskaan kesäaikaan käynyt noissa paikoissa. Sinne siis.

                       Rinkat lähtövalmiina!

Rinkan pakkaaminen on aina yhtä stressaavaa, kun haluaisi pitää painon minimissä, mutta silti ottaa kaikkea mahdollista mukaan varmuuden vuoksi. Ruokakaan ei saisi loppua kesken.
Lopulta rinkka painoi 15kg ja sisältö näytti tältä:
-makuupussi, makuualusta, retkityyny
-villapaita, kerrasto, erähousut, kuoritakki ja -housut (vaihtovaatteet), pipo, buffi, hanskat
-vaelluskengät ja crocsit (joen ylityksiä varten)
-pyyhe, otsalamppu, tulitikut yms.
-puukko, kuksa, spork, lautanen
-kalastusvälineet, kartta, muutama kuiva puuklapi sytykkeeksi

Kaverilla oli teltta ja trangia.
Ruoaksi kolmelle päivälle otin nuudelia, soijarouhetta, makkaraa, leipää, hedelmää, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, kuivalihaa, raakapatukoita, suklaata ja pikapuurohiutaleita. Tunturista riitti marjoja poimittavaksi puuron sekaan.

Maanantaina 22.8. starttasimme. Lähdimme Karigasniementien varresta mönkijäuraa pitkin kävelemään etelään kohti Birkejohkaa. Aluksi on useamman kilometrin nousu tunturiylängölle, jonka jälkeen reitti on kumpuilevaa tunturimaisemaa. Sää oli mukava, ajoittain aurinkoinen kevyellä tuulella maustettuna. Pidimme ruokapaussin noin puolenvälin eli 6 km:n jälkeen. Seitsemän pintaan illalla saavutimme Birkejoen, noin 12 km:n taivalluksen jälkeen, ja valitsimme mieleisen telttapaikan sekä pystytimme teltan. Polttopuun keruuta ja sitten nuotiolle ruokaa paistamaan. Syömisen jälkeen kävimme vielä pyörimässä ja kuvailemassa Birkejoen hienoa putousta.

Ensimmäisen yön leirimme

Birkejohkan putous

Auringonlasku Birkellä

Heräilin yöllä sateeseen. Se oli luvannutkin sadetta tiistaiaamulle ja lisääntyvää sadetta päivälle. Joten päätimme kerätä kimpsut kasaan ajoissa ja lähteä suuntaamaan Kuoppilakselle. Ensin piti ylittää Birkejoki, mutta ylityspaikan löytäminen aiheuttikin yllättävän suuria vaikeuksia kivikkoisuutensa ja virtauksensa takia. Sahasimme joenvierttä edestakaisin hyvän kohdan löytämiseksi. Lopulta päädyimme huonoista parhaimpaan eli kohtaan, missä oli paljon isoja kiviä pinnan yläpuolella = tuen ottamista varten. Lahkeet ylös ja crocsit jalkaan. Kaverini lähti edeltä. Kova puuskittainen rinkkaan tarttuva tuuli ja liukkaat leväiset kivet aiheuttivat sydämentykytyksiä, mutta askel askeleelta vastaranta läheni. Onneksi vesi ei ollut enää jäätävän kylmää, mitä se voisi olla alkukesästä. Olipa voittajaolo! Kun siis pääsimme vastarannalle. Kumpikaan ei pludannut tai nyrjäyttänyt nilkkojaan. Tähän episodiin käytimme semmoiset 45 min ja ajatus kävi mielessä, että ehkä olisi ollut viisasta tehdä ylitys illalla, kun sää vielä oli ollut hyvä. Mutta joka tapauksessa olimme taas yhtä kokemusta rikkaampia!

Matka jatkui seuraavaksi kohti Loktajärveä kovassa tuulessa ja sateessa. Uusi kuoritakkini joutui koetukselle. Ennen Loktaa jouduimme poikkeamaan pois mönkijäuralta ja kulkemaan tunturimaastossa. Loktalle tullessa kenkäni olivat jo litilikomärät. Molemmissa oli reijät, joten eipä se oilastaan tullut yllätyksenä tämä.... Kosteikkojen yli rämpimistä, jännät hetket pienen joen ylityksessä, kun sivuttainen tuulenpuuska meinasi työntää minut kumoon jokeen juuri kiveltä toiselle hypätessä....ja sitten kivikkoista tunturirinnettä taas ylös ja sitten alas...kunnes Kuoppilasjärvi jo alkoikin näkyä kaukaisuudessa. Sään takia ei tehnyt mieli jäädä kuhnimaan paikoilleen, mutta silti harmitti jättää valtavat siniset mustikkamättäät keräämättä matkan varrelta. Isoja mustikanmollukoita oli hurrrjasti joka puolella! Mustikkamaniani piinasi minua, mutta märät kengät veivät raivolla eteenpäin...

Kuoppilasjärvi

Kuoppilasjärvi on muodostunut rotkon pohjalle ja sitä ympäröivät jyrkästi nousevat seinämät. Niitä sitten alas kipuamaan. Noin kuuden km:n rankahkon patikan jälkeen saavuimme Kuoppilaksen autiotuvalle. Voi sitä autuutta! Kun saimme vaihdettua kuivat vaatteet päälle, niin sytytimme tuvan kaminaan tulet. Lämpö ja ruoka = parempi mieli. Odotimme iltaan sisätiloissa. Sää alkoikin parantua viimein ja kävimme vielä illasta poimimassa mustikoita sekä kuvailemassa ympäristöä. Minulle Kuoppilasjärvi maisemineen ja tupineen oli tuttu jo viime kesän reissulta, mutta yhtä kaunis paikka se on joka kerta.

Heitimme yötä vasten liikaakin pökköä kaminaan ja jouduin yöllä parikin kertaa käydä avaamassa ovea kuumuuden takia. Nukuin muutenkin huonosti. Mutta herätyskello soitti aikasin, olimme päättäneet startata ysiltä keskiviikkoaamuna. Ja heräsimmekin seiskan pintaan. Aamutoimet etenivät hitaasti, koska kahden päivän patikat tuntuivat jo kovasti kehossa erilaisina lihasjäykkyyksinä ja kolotuksina. Pääsimme matkaan suunniteltuun ysin aikaan. Valitsimme pidemmän 15 km:n paluureitin maisemien takia. Kotiinpaluumatka tuppaa aina olemaan jotenkin fiiliksen puolesta alakuloinen, se tuntuu monesti vain suorittamiselta. Pidimme pari lyhyttä taukoa ja yhden tunnin mittaisen ruokatauon. Se tässä vaeltamisessa on mukavaa, että nälkä on koko ajan ja syömään on "pakko" pysähtyä usein 😄

Kotiinpaluureitiksi valitsimme pidemmän, mutta maisemiltaan kauniimman polun.

Iltapäivällä saavutimme Utsjoen. Itsellä oli jalat ja selkä kipeät, joten loppuilta meni sängyssä maaten. Mahtava reissu kuitenkin, tykkäsin! Oli vähän kaikkea; telttailua, autiotupailua, hienoja maisemia, joen ylitystä, hyvää keliä, huonoa keliä... Eli juuri niin kuin vaelluksella kuuluukin olla, hyvä reittisuunnitelma siis! Ainoa mikä jäi uupumaan, niin kalasaaliit. Tuulisen sään takia ei päässyt heittelemään.. Joka tapauksessa, tästä tuli taas paljon lisää erämaakokemusta, omien rajojen testailua ja itsensä ylittämistä 😊

The vaeltaja 😎

"Anna Antti ahvenia...."

"Anna Antti ahvenia,
Pekka pieniä kaloja,
Jussi muita jullikoita,
Heikki hevosen kokoisia"

Onhan tässä tullut jo viime kesästä asti haaveiltua elämäni ensimmäisestä jalokalasta Tenolla. Kuten olen kertonut, niin viime kesä meni tavoille opetellessa, tänä kesänä ollaan liikkeelle tosimielellä. Varsinkin kavereiden kesken on joka kesä käynnissä äänetön kisa suurimman saaliin tittelistä. Hyviä ottivieheitä jopa varjellaan ja "varmoja" kalapaikkoja kolutaan tarkasti (onko sellaisia edes?). Kalan ottihalut vaihtelevat sään, ajankohdan ja kalan mielialan mukaan. Hyvin haastavaa siis, mutta haasteet motivoivat. Suoraan sanottuna en olisi ikinä "edellisessä elämässä" (eli kaupunkilaisena) uskonut, että innostun näin kovasti kalahommista. Mutta jollain se vapaa-aika täällä on täytettävä ja arvostan suuresti tuoretta puhdasta ruokaa sekä rakastan olla luonnossa. Joten loogistahan tämä kalakärpäsen purema vain on. Ja nojoo, lähes kaikki kaverinikin täällä kalastavat.

Nyt kun olen päässyt perille vieheiden valinnan perusteista, niin tapahtumiakin on alkanut olla. Kaksi kertaa joku on käynyt maistelemassa, ja kyllä....eilen sain vihdoin elämäni ensimmäisen lohisaaliin Tenolla!! Tosin sanaa "lohi" ei oikein voi tässä yhteydessä käyttää, koska se merkitsee jo isoa kalaa. Minä sain titin, joka painoi arviolta apauttiarallaa 2,5kg. Kunnon ruokakala jo kuitenkin. Minäpä kerron nyt miten tämä merkityksellinen ilta eteni :)

Keli näytti kurjalta illalla - satoi kaatamalla. Pohdiskelin jo reissun väliin jättämistä, koska en ollut varma vaatteideni sateenkestävyydestä. Kuitenkin kahdeksan pintaan sade taukosi. Päätimme kaverin kanssa lähteä joelle (note to self: erinomainen päätös), sillä sateen jälkeen kala voisi olla otilla. Pistimme kaikkiin neljään vapaan perhot. Valitsin itse yhden saman kuin edellisellä kerralla ja toisen maiseman värien mukaan (juuri näin, yleensä viehe valitaan kelin ja veden sävyihin sopivaksi..). Kaveri halusi testata uusia itsetekemiään perhoja, ja valitsi sen perusteella. Kaveri oli soutajana ja minä vapojen vartijana.

Ensimmäisen soudun aikana minun sini-ruskeaan perhooni ("Silver kojamo") tarttui noin 10cm vauvakala. Se sai tietenkin palata takaisin jokeen. Ensimmäisen soudun aikana myös pieni tihkusadekuuro testaili vaatteitamme. Ei muita tapahtumia, mutta fiilis oli edelleen jännittynyt ja innokas. Toista soutua varten vaihdoimme kaverini "Villen villapaidan" (perhon nimi) omaani vastaavaan (jokainen "samanlainenkin" perho on aina ainutlaatuinen, käsityötä kun ovat). Valitsin myös kaverilleni keltaisen perhon sekä metallilusikan. Aurinko alkoi pilkistellä pilvien takaa ja värjäsi vihreät tunturien rinteet kultaisella hehkullaan. Kello oli noin puoli yksitoista illalla, yötön yö kauneimmillaan. Kesä tuli tänä vuonna normaalia aikaisemmin, mikä loi hieman hämmentävää tunnelmaa soutuun.. Sovimme kaverini kanssa, että tällä laskulla tulee saalista! Toistin vielä hiljaa kalaoppaasta lukemani värssyn "anna Antti ahvenia..."

Niin sitä taas lähdettiin. Olimme jo ihan laskun loppusuoralla lähestymässä vikaa koskea, joki oli ollut aivan hiljaa. Rupattelimme niitä näitä ja katselin maisemia. Yhtäkkiä kaveri huusi "kala kiinni!" ja alkoi soutaa riuskasti vastavirtaan. Vasemman puolen sisävapaan oli ottanut! Rivakasti tartuin muihin vapoihin ja kelasin ne pikavauhtia pois. Sitten ottivapa kouraan ja kelaamaan tyhjiä pois. Kyllä siellä kala oli kiinni, mutta tunsin heti ettei kyseessä ollut kuningaslohi. Kuitenkin tämäkin yksilö yritti taistella vastaan lähes vartin, ennen kuin väsyi. Kun lopulta sain hopeakyljen usean yrityksen jälkeen ohjattua veneen laitaan, nappasi kaveri fisun haaviin ja nosti veneeseen. Voi sitä riemua! 😄🐟

Vene rantaan ja perkuu hommiin. Ei mennyt montaa minuuttia, kun ensimmäinen lokki kaarsi paikalle. Tämä naaraskala paljastui mätikalaksi, valitettavasti vain en itse pidä mädistä, joten lokki pääsi herkuttelemaan gourmeella. Lähdimme vielä jatkamaan soudun loppuun, siltä varalta, että kyseisessä kohdassa olisi parvi paikalla. Uutta ottia ei kuitenkaan tullut ja minulla oli varpaat kylmästä tunnottomat, joten päätimme palata rantaan. Vähän väliä vilkuilin tittiämme, siinä se oli, ensimmäinen Tenon jalokiveni. Jaoimme kaverini kanssa saaliin puoliksi - fair play.

Koimme vielä yhden erikoisen tapahtuman kotirannassa. Kerätessämme kamppeita kasaan huomasimme pienen linnun käyttäytyvän oudosti lähellä meitä. Pieni sinirintainen tipu lähestyi meitä ja suorastaan tanssahteli edessämme. Se kumarteli ja pyöri itsensä ympäri. Uudestaan ja uudestaan. Lintu oli niin kesy, että kaveri sai napattua sen kouraansa. En tiedä oliko kyseessä iso poikanen vai soidinmenoja harrastava miekkonen. Ja suurin ihmetyksen aihe oli se, että lintu selkeästi seurasi meitä ja tanssi meille. Mutta älkää huoliko, Väinöksi ristimämme böördi pääsi kyllä takaisin luontoon jatkamaan tanssiaan.

Veneessä on!

Komia mätikala

Hymy kertoo kaiken - ylpiä väsyttäjä

#titti

Vielä perinteinen mittasuhdekuva kera puukon

Rannalla loikki uskomattoman kesy sinirinta

Itsepyydettyä lohta kera juuresmuusin - voiko parempaa olla 

#simplecooking

Kesän eka kalareissu Tenolle!

Tätä hetkeä oli odotettu! Lohestuskauden alkua nimittäin!! Itsellä se tosin viivästyi harmillisesti polvivamman takia. Yksijalkaisena ei nimittäin ole kiva olla veneessä tai seistä rantakivikossa...
Ensimmäinen soutu Tenolla tapahtui kauniina ja lämpimänä maanantai-iltana. Ötököitä ei pahemmin vielä ole, joten oleskelu ulkosalla oli suhteellisen miellyttävää. Ilma oli toukokuiselle päivälle epätavallisen lämmin... Lähes täydellistä siis!

No miksi tämä kesä poikkeaa viime kesästä? No siksi, että nyt tiedän ja osaan paljon enemmän kuin vuosi sitten, on omia välineitä ja paikallisluvat! En ole turisti enää Tenolla ja tunne on kerrassaan ylpiä ja huumaava! :D
Tällä kertaa vastasin perämoottorin käytöstä ja vapojen hallinnoinnista. Kaveri hoiti soutuhommat. Jaoimme vavat, kaksi molemmille. Toisessa puukala, toisessa perho. Kisa tietenkin piti myös laittaa tulille, häviäjä saa rangaistuksen...
Ekalla laskulla minun perhossa kävi joku maistelemassa, toisessa laskussa puukalassa... Mutta valitettavasti joki on vielä niin tyhjä (merilohi ei ole lähtenyt vielä kunnolla massanousuun), ettei saalista tullut. Tokan soudun jouduimme lopettamaan kesken, sillä tunturien takaa nousi yllättäen ukkosmyrsky ja sitä piti lähteä karkuun. Parimetriset vavat veneessä saattaisivat olla hyviä ukkosenjohtimia, mutta eipä kiinnostanut jäädä testailemaan sitä käytännössä.... :P

No mikä sitten oli niin merkityksellistä tässä päivässä? No se oli merkki siitä, että kesä alkoi NYT! Tällä sitten paikkaillaan pilkkikauden lyhyeksi jäännin aiheuttamaa mielipahaa... ;)

Välineet valmiina tositoimiin!

Hihhei, tää on kivvaa!

...kunnes ukkosrintama saapui etelästä ja lopetti ilonpidon..

Pororenkinä

Onnekas olen, kun tunnen täällä Utsjoella huipputyyppejä. Eräskin läheinen ystävä on poromies, joten kippaskappas helposti pääsin eräänkin kerran hänen mukaansa tunturiin tutustumaan porohommiin. Hyvin mielenkiintoinen kokemus tällaiselle ex-kaupunkilaiselle, nykyisin böndeistyneelle immeiselle. Kävimme ruokkimassa poroja tunturissa, ja erään kerran sain olla mukana myös siirtämässä porotokkaa!

Näin se meni: Ensin ajoimme kelkoilla kylältä ylemmäs tunturiin. Kävimme täyttämässä reen heinällä ja sitten ajoimme tokan luo. Koskaanhan ei voi tasan tarkkaan tietää missä porotokka maijailee yön jäljiltä. Ne voivat olla siinä mihin ne illalla jäivät, tai ne ovat voineet siirtyä monia kilometrejä kauemmaksi. Tunturissa on aakeaa laakeaa, joten harjaantunut poromiehen silmä kyllä erottaa tokan jo kaukaa. Ruokinnalla pyritään pitämään tokka niin sanotusti kontrollissa, sillä porohan liikkuu luonnollisesti ruoan perässä. Erityisesti loppukeväällä vasomisajan lähestyessä (toukokuun keskivaiheilla) porot lähtevät suuntaamaan vasomismaita kohden, ja ruokinta pitkittää tätä siirtymäaikaa. Ja let's face the fact. Talvellahan ei siis vain ole tarpeeksi ruokaa kaikille poroille, joten hyvän vasavuoden aikaansaamista edesauttaa ruokinta. Kaldoaivin puolella hankaluutta aiheuttaa Vetsijoki, jonka yli porot haluavat mennä kohti Nuorgamia. Joen toiselle puolelle ei kelkoilla mennä, joten ruokinta päättyy silloin, kun tokka on joen ylittänyt..

Kaverini käy joka päivä sen neljä kertaa viemässä pari reellistä heinää tokalle. Ihan loppuvaiheessa ruokintakautta kerrat vähenevät kolmesta kahteen ja yhteen, sen mukaan miten ruoka poroille maistuu. Nehän tuppaavat myös kaivamaan jäkälää sulavan lumen alta. Toki jos sää on erittäin huono, eli näkyvyys nolla, niin kuormaa ei oman turvallisuuden vuoksi ajeta. Muuten tuo ruokinta on kyllä koko päivän homma. Vaatii tietynlaisen mielen, kun tämmöistä työtä tekee. Se on elämäntapa. Pääsääntöisesti olet yksin, mutta toisaalta erämaa on konttorisi ja päätät itse aikatauluistasi.

Erään kerran porot tosiaan olivat jo hyvin lähellä Vetsijokea. Koska meitä oli kaksi kelkoilla, niin kaveri päätti, että lähdemme siirtämään tokkaa takaisin Utsjoelle päin. Vaikken ollut ikinä ennen tämmöistä hommaa tehnyt, niin yllättävän helposti se kävi! Onneksi oli jo kelkalla-ajokokemusta takana minullakin, niin pärjäsin mukana. Ja täytyy sanoa, että nuoruuden hevoshommista oli nyt hyötyä, porojen liikkeitä oli nimittäin helppo lukea, ne käyttäytyivät kuin hevoset isolla laitumella. Aika monta kertaa on pikkutyttönä tullut juostua hevosten perässä laitumella ja yritetty saada niitä kiinni...! :D Kaverikin kehui yllättyneensä kuinka hyvä apu olin! Noin kuusi kilometriä saimme tokkaa siirrettyä, vaikka välistä se tahmeaa olikin. Selvästi näki etteivät ne olisi halunneet siirtyä. Yritimme sentään. Tämä vaiva sen takia, että olisi lyhyempi matka kuskata heinäkuormaa ja aikaa säästyisi. Mutta, kuulemma tokka oli seuraavana yönä siirtynyt saman matkan takaisin edellispäivän lähtöpisteeseen... 

Porot ovat melko vinkeitä otuksia. Höpsöjä yksinkertaisuudessaan :D Eivät ne yleensä päästä ketään lähelleen, mutta ruokinnan lomassa pääsin ajoittain hyvinkin lähelle niitä. Istuin ihan hiljaa paikoillani heinäkasan vieressä ja niin vain lopulta joku ahne yksilö hilpaisi eteeni syömään parinkymmenen sentin päästä olkaani hipoen. Sai varoa silmiään, sillä sarvet voivat olla vaarallisen terävät... Kyllä semmoisella kohtaamisen hetkellä pientä ihmistä hymyilytti. Se oli taas niitä hetkiä, jolloin tunsi syvää kiitollisuutta tästäkin kokemuksesta.

Tokkaa mä metsästän!

Paparazzi saarrettuna

Foooood!

Tokkaa siirtämässä tuntureiden yli

Joskus ne jäävät jumittamaan rinteeseen...

Bongaa Emppu! 

Kevät on ihmisen parasta aikaa?

Kaikki täällä odottavat kaamoksen loppumista ja etenkin keväthankia. Sillä enemmistö paikallisista on hulluna kelkkailuun ja pilkkimiseen. Itse pääsin niihin hommiin vasta pääsiäisestä eteenpäin, työkiireiden takia, joten pilkkikauteni jäi hyvin lyhyeksi. Kelkkailuun hurahdin ihan täysin. Ihmekkös tuo, kun moottorivempeleet ovat aina kiinnostaneet ja onhan minulla moottoripyöräkin ollut aikoinaan. Onneksi minulla on niin ihania ystäviä täällä(kin), että sain lainata kelkkaa pilkkireissuille tunturiin.

Täällä Utsjoella kelkkailemaan lähdetään aina tunturiin eli Paistunturin (länsipuoli) tai Kaldoaivin (itäpuoli) erämaahan. Ja voi veljet niitä maisemia! Monesti oli pakko pysähtyä kesken ajomatkan ja vain jäädä haavi auki tuijottamaan edessä avautuvaa upeutta! Valkoisella lumellakin voi olla niin monta eri sävyä auringonvalon kulmasta riippuen. Pyöreitä tunturien huippuja silmän kantamattomiin, upeimpina päivinä vitivalkoinen hanki yhdistettynä siniseen taivaaseen = talviparatiisi. Kyllä semmosen komeuden edessä meinaa mieli herkistyä ja aika pysähtyy hetkeksi. Se jos jokin on terapiaa mielelle, tunturiterapiaa. <3
Toki aina ei sääkään ole kuin morsian, joskus joutuu ajamaan pilvessä (siis pilviharson keskellä, ei pössyttelyn jälkitilassa.. :P) ja silloin vaarana on eksyä tunturiin. Itsellä ei gps:iä ole, joten huonon kelin päivinä pysyttelin visusti merkityillä reiteillä. Kyllä täällä luonnon keskellä pärjää, kun vaan käyttää järkeänsä eikä ryhdy uhkarohkeaksi :)

Viikonloppuisin tunturissa on jopa niin sanotusti ruuhkaa, kun kyläläiset lähtevät perheinensä tunturijärville pilkille. Töiden takia itsellä vapaat osuvat lähinnä arkipäiville, joten yleensä kelkkailin ylhäisessä yksinäisyydessäni. Eipä se minua haitannut, maailma oli hetken vain minun :)

Kalasaalis jäi kaiken kaikkiaan hyvin vaatimattomaksi, sain saaliiksi yhteensä vain muutaman ahvenen. Se pilkkiminenkin taitaa tuurin lisäksi olla vähän taitolajikin... Olisi hyvä tietää missä nappaa ja milloin, ja minkä värinen morri tai syötti toimii millekin kalalle. Tai minkä värisellä vavalla pitäisi pilkkiä, tai missä asennossa kuu ja tähdet ovat... Huh, salatiedettä! ;) Noh, ensi keväänä paremmin välinein liikkelle, sillä tämä kevät on taputeltu. Kevät tuli nimittäin aikasemmin kuin viime vuonna. Lumet sulivat huiman nopeasti ja jäätkin lähtivät pikavauhtia Tenosta toukokuun alkupuolella. Toki tunturissa on vielä siellä täällä pieniä lumiplänttejä muistuttamasta menneestä talvesta, mutta ei niistä sen enempää iloa ole. Nopea kevään tulo taisi yllättää pupujussitkin, sillä niillä on edelleen valkoinen talvikarva päällä. Vaarallista, sillä valkoinen liikkuva kohde vihreänruskeaa maata vasten on äärimmäisen helppo spotattava saalistajille.

Kauhea suru iski päälle, kun lopulta tajusi talven väistyvän kevään tieltä. Niin kovasti olin odottanut keväthankia. Pilkkihampaankoloa jäi kaihertamaan, joten ensi kevättä odotellessa... Sillä välin, taidanpa lähteä kaivelemaan kesäkalastusvälineitäni kaapista esiin..... Lohet huomio, I'm coming to Teno soon!! 🎣

Keväthankia 🌞

Se hetki, kun aika menettää merkityksensä...

I ❤ skidoo

Potra affena!

Pilkkiessä on aikaa kahvitella.

Tulistelu on erottamaton osa eräilyä!

Joskus keli on kuin ex-vaimo.....silloin pitää olla tarkkana, että löytää takaisin kotiin. (Löydätkö kuvasta kelkkareittimerkit?)

Kevään vika pilkkireissu: Nuorgamin pilkkikisat. Ei tullu amatöörille saalista.. Mutta keli ei olisi voinut olla upeampi! 👌

Nuorgamin pilkkikisat Skáidijärvellä 1.5.

Loistavat pilkkikelit myös pääsiäisenä 😊