Torhopin vierivät kivet 🇳🇴

Voihan vierivät kivet! Ne veivät sydämeni heti ensisilmäyksellä enkä ole niitä sen koommin unohtanut. Haaveillut olen jälleennäkemisestä useasti, en vain ole saanut aikaiseksi lähteä takaisin, vaikka melko lähellä asunkin (lähellä ja lähellä, sekin on niin suhteellista...) Nuo pyöreät kaunokaiset ovat legenda tällä seudulla, vain harva ei ole niistä kuullut. En ymmärrä itsekään miten on mahdollista näin ihastua kiviin. Niiden kauneus hivelee esteettistä silmääni ja niiden rauhoittava ääni aaltojen kohinan seassa saa minut helposti jonkinasteiseen meditatiiviseen tilaan. Yleensä minun on vaikea vaimentaa pääni sisäinen jatkuva ajatusten kaaos, mutta täällä metakka vaimenee yrittämättä. Ehkä siinä piilee osa paikan viehätyksestä. Ja myönnettäköön, edessä avautuva upea vuonokaan ei jätä kylmäksi.

Keksin hyvän tekosyyn lähteä käymään Torhopissa (niinkuin tekosyitä edes tarvittaisiin), sillä tahdoin viedä ystäväni sinne. Hän ei ollut vielä siellä käynyt ja oli niitä harvoja, joka ei edes tiennyt paikasta! Minulle viime kerrasta oli jo useampi vuosi ja muutoksia oli ehtinyt siinä ajassa tulemaan. Nyt paikkaan oli tehty virallinen merkitty reitti, joka löytyy netistäkin. Vapaaehtoisvoimin merkitty reitti kuuluu nyt norjalaiseen perletur -reittiperheeseen. Reitin alkua oli muutettu, mikä on mielestäni erittäin hyvä asia, sillä ennen se kulki yksityisen mökkipihan poikki.

Opastetaulu on hyvin näkyvissä auttaen löytämään polun alun.

Tanafjord

Alkumatkasta oli vielä T-paitakelejä!

Reitti on noin 2km yhteen suuntaan ja on keskihelppo vaativuudeltaan. Ihan pienimmille reitti ei mielestäni välttämättä sovi, sillä ajoittain maasto on jyrkkäkulkuista ja kivikkoista, yhden pienen rotkonkin yli pitää loikata. Toki ainahan vanhemmat voivat kantaa pienimmät kantorinkassa. Reitti kulkee siis koko ajan rinteessä, vuonon muotoa seuraten. Olimme onnekkaita matkallamme, sillä bongasimme kaksi pyöriäistä ja jonkin valaan (mahdollisesti lahtivalaan, sillä googlen mukaan niitä on paljon paikallisissa vuonoissa). Harmi kun ei ollut kiikareita matkassa!

Reitti on merkitty opastein ja sinisin maalitäplin (kivissä). Tällä kertaa merkkejä oli tarpeeksi tiheään ja polku erottuu hyvin koko matkan (näin hyvin asiat eivät ole Sirbmássa, josta kirjoittelin jutun viime vuonna).

Jylhää💚 

(ja tuosta piti mennä alas..)

Ja alas päästiin.

Hopsloikkaa tämän rotkosen yli!

Menomatka oli hidasta ja pysähtelimme paljon kuvailemaan. Siitä syystä taitoimme kahta kilometriä puolitoista tuntia. Kun vihdoin pääsimme perille, oli jälleennäkeminen riehakas! Riemun tunne täytti minut ja hihkuin kivillä loikkiessani kuin pikkulapsi. Kivet kumisivat askeleiden alla, ken tietää montako metriä kiviä meidänkin allamme oli! Mutta olisipa vain hauska saada tietää! Kaikuluotain, anyone?! Saimme helposti kulumaan pari tuntia kiviä ihastellessa, hiplatessa, kuvatessa ja tietysti myös retkiherkkuja evästellessä. Olimme yksin rannalla ja kirkas vesi houkutteli pulahtamaan veteen, mutta nälkä pakotti syömään ensin. Jossain vaiheessa tajusimme vuoroveden kääntyneen ja nousuveden alkavan hipoa jalkojamme. Lisäksi tuuli kääntyi puhaltamaan mereltä rannalle päin. Aaltojen koko siis hieman kasvoi. Aurinkokin oli mennyt pilveen. Yhtäkkiä vesi ei ollutkaan enää niin houkutteleva ja alkoi tulla kylmä. Harmittelimme ystäväni kanssa sitä miksi emme menneet veteen aikaisemmin! Nyt vitkuttelu kostautui. Päivän edelleen hämärtyessä tajusimme katsoa taaksemme ja näimme tumman pilvimassan vyöryvän tuntureiden yli pohjoisesta. Niin..olihan sitä sadetta kai luvatukin.... Keräsimme kimpsut kasaan ja valmistauduimme paluumatkaan.

Siinä se vihdoin oli, the kiviranta!

Itseasiassa kävely rannalla on hieman haastavaa (ja vekkulia), kun kivet pyörivät ja kolisevat askeleen alla. Eteneminen on ajoittain hidasta ja horjuvaa, varsinkin kun laskeutuu alaspäin kohti vettä. Kirjaimellisesti; pyörivien kivien ranta!

Jättiläisen hiekkalaatikolla leikkimässä... 😂

Suuria, pieniä ja kaikenkokoisia!

Vesi saa kivet loistamaan ja värit hehkumaan😍

😍

Kapusimme rannalta ylös takaisin polulle ja kun maisema avautui edessämme, myös taivas paljasti todellisen luonteensa. Sade ja ukkonen olivat kirjaimellisesti hiipineet paikalle selkämme takana, rannalle emme olleet kuulleet ukkosta, sillä kivien kohina peitti sen alleen. Ranta on suojaisassa paikassa, eikä saderintama ollut vielä yltänyt sinne asti. Jo pienen matkaa kuljettuamme alkoi tihuttamaan. Laitoin sadevaatteet ylle varmuudeksi, mikä osottautui hyväksi päätökseksi. Sade yltyi ja ukkonen karjahteli edessäpäin tullen koko ajan lähemmäksi. Onneksi se pysytteli pääasiassa tunturin huipun toisella puolen. Kaverini pelästyi rajuilmaa, mutta itse pidän ukkosesta. Kova jyrinä saa adrenaliinin virtaamaan suonissani ja jännityksen väreet kulkemaan selkäpiissäni. Innostukseni on puhdasta kunnioitusta luonnonvoimia kohtaan. Voi kuinka pieneksi sitä itsensä tunteekaan...

Autolle päästyämme vettä tuli jo reippaasti eikä vuonon vastarantaa erottanut. Paluumatka kesti hiukan vajaan tunnin eli vauhti oli paljon reippaampi kuin mennessä! Jännä juttu, mistähän mahtoi johtua...☔

"Mitä? Sehän on vain siistiä kun ukostaa!" 😁

Ainakin kaveri erottaa missä meikäläinen kulkee sateella...😂

Maisema oli poistuessamme aika erilainen kuin aloittaessamme!

__________________________________

Päivän fiilikset⤴️

Kesäpäivä Skaidijärvellä Nuorgamissa

Helteet lämmittävät paraikaa Utsjoen ilmastoa ja meillä oli kaveri ihan USA:sta asti vieraana. Pitihän hänellä käydä näyttämässä maisemia, joten lähdettiin tuttuun paikkaan Nuorgamin Skaidijärvelle retkeilemään. Oli tiedossa leppoisa 4,6km lenkki notskitaukoineen.

Reitti on helppokulkuista ja sopii lapsiperheillekin. Pisinkin reitti tieltä kodalle on vain 2km. Kuljimme hitaasti maisemista nauttien ja monia kukkia ihastellen. Maassa näkyi jo hillojen, puolukoiden ja mustikoiden kukintoja sekä vauvamarjoja. Vielä ei uskalla sanoa tuleeko hyvä marjavuosi, mutta jotain ainakin on tuloillaan 😊

Auton saa parkkiin kivasti tien laitaan ja reittien alut ovat opastein merkittyjä.

Kuljimme rauhassa reittiä pitkin, pysähdellen ajoittain katselemaan kukkia ja marjoja. Tästä tulikin kasvitieteellinen patikointireissu 😁

Keli todella helli meitä! 

Skaidijärvi siintää edessäpäin.

Oli niin lämmintä, että teimme tulet ulos nuotiopaikalle.

Kävin uittamassa varpaitani vedessä useampaankin otteeseen. Kylmää, mutta ah niin virkistävää!

Ruohokanukka

Puolukan kukintoja

Mikähän kukka tämä on? 🤔

Lumileinikki

Kullero

Taivaalla näkyi hauskoja hahtuvaisia pilvimuodostelmia

Olipa kerran partahylje

Joskus lykästää. Ja tiedättekö tunteen, kun tuntee itsensä ekstra-onnekkaaksi? Niin onnekkaaksi, että voi kehuskella olleensa juuri oikeaan aikaan juuri oikeassa paikassa. Tai pitäisi käydä lottoamassa. Noh, niin kävi meille. 

The lucky place

Jaa, mitähän onnekasta meille siis kävikään? Paluumatkalla Pykeijasta kotiin, halusimme vielä kerran pysähtyä kuvaamaan maisemia. Erityisesti yhdessä lahdelmassa vesi oli melkein peilityyni, joten kaverini hihkaisi pyynnön pysähtyä. Niinpä pysähdyimme ja hän kirmasi ulos autosta. Olin vielä värkkäämässä oman kamerani ja linssien kanssa, kun kuului innostunutta huutoa. Mitäs nyt? Lähdimme katsomaan mitä oli tapahtunut ja kotvan kuluttua selvisi, että hän oli bongannut hylkeen! Sitten tulikin kiire vaihtaa zoomilinssi paikalleen ja rymistimme kalliota alas lumesta piittaamatta. Nojoo, emme me rymistelleet, sehän olisi säikäyttänyt eläinparan. Hiivimme niin rauhassa kuin pystyimme, innostuksen siivittäminä. Lopulta pääsimme niin lähelle, että halpis-zoomilinssikin jo riitti kivaan kuvaan. Hyljehän oli meidät jo kuullut ja nähnyt tulevaksi, ja se tuijotti meitä hyyyyvin epäluuloisena, melkein paheksuvasti. Se paistatteli päivää kallion päällä, ihan lähellä vesirajaa. Arvasin, että nyt on kiire ja innosta tärisevin käsin lauoin ensimmäiset kuvat niin ripeästi kuin mahdollista. Eikä mennyt kauaa, kun partaveikko hermostui ja päätti painua pinnan alle. Yllättävää kyllä, se ei hylännytkään paikkaansa vaan jäi pitkäksi aikaa kiertelemään lähistölle. Välillä se painui pinnan alle ja tuli esiin kotvan kuluttua kauempana. Taas hiljalleen lipui meitä kohti kunnes sukelsi, ilmeisesti olimme hieman pelottavia. Mutta vain hieman. Ajoittain se jopa läiskäytteli vettä, kuin pelotellakseen tai testatakseen meitä. Ehkä kiinnostus oli molemminpuolista?

Vasta autoon palattuamme aloimme miettimään mikä hyljelaji voisi olla kyseessä. Kaveri ehdotti mursua, mutta tällä kaverilla ei kyllä ollut torahampaita. Ah tätä nykyteknologiaa, sillä kaivoin kännykän esiin ja aloin googlaamaan. Hyvin pian päädyin partahylkeeseen, noiden muhkeiden viiksien perusteella. Jos olen väärässä, niin korjatkaa toki. En todellakaan ole mikään merieläinasiantuntija.

Niin sitä vaan halusin hehkuttaa, että minusta villieläimen kohtaaminen on aina huikean innostava kokemus. Ja saada sellaisesta vielä hyvä kuva, se vasta uskomatonta onkin! Siitä syystä koin itseni onnekkaaksi. Kyllähän villieläimiä kohtaa, mitä enemmän aikaa viettää luonnossa ja niiden elinalueille hakeutuu. Mutta että ihan vahingossa saada tähän astisen elämäni upein kuva sellaisesta, se se on jo jotain! 🤗

Googlailin lisää ja tässä pieni tiivistelmä partahylkeistä noin yleisesti:

Partahylje (Erignathus barbatus) on suurin Jäämeren alueella esiintyvä hyljelaji. Suvun nimi Erignathus juontaa juurensa kreikan kielestä ja viittaa lajin raskastekoiseen leukaan. Lajinimi barbatus tarkoittaa partaa ja viittaa partahylkeen mahtaviin viiksiin.

Pituutta täysikasvuisilla partahylkeillä on reilut 2 metriä, painoa 200-300kg välillä. Naaraat ja koiraat ovat melko saman kokosia. Väritys vaihtelee hopeanharmaasta tummanruskeaan. Pää on pienehkö suhteessa vartaloon.

Partahylje elää lähinnä Jäämeren alueella, mutta sitä tavataan myös Atlantin ja Tyynenmeren pohjoisosissa, Ohotanmerellä, Beringinmerellä ja satunnaisesti muun muassa Espanjassa, Britanniassa ja Saksassa. Ja nyt myös Varanginvuonossa... 😉

Partahylje elää suhteellisen matalissa vesissä. Lajin yksilöt lepäilevät yleensä jäälautoilla, mutta toisinaan myös rannoilla (kuten me saimme huomata). Partahylje saalistaa merenpohjan tuntumasta pieniä eläimiä kuten mustekaloja, simpukoita ja kaloja.

Nykyään partahylkeiden määrästä ei kuulemma ole tarkkaa tietoa. Partahylkeen luontaisia vihollisia ovat miekkavalaat, jääkarhut ja joskus jopa mursut. Ihmiset saalistavat partahyljettä ruoan, nahan ja siitä saatavan traanin vuoksi. Myös partahylkeet kärsivät ilmastonmuutoksen aiheuttamasta merijään katoamisesta.

Saimme osaksemme suurta epäluuloa...

Nyt riitti!

Sinne meni. Tai niin ensin luulimme...

Hylje ei halunnutkaan poistua paikalta vaan jäi seurailemaan puuhiamme turvallisen välimatkan päähän.

Paluumatkalla bongasimme vielä viiden hirven lauman Tenon jäällä käyskentelemässä.

Lähteitä:

Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Erignathus barbatus. Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. 

Bearded seal. Wildlife Notebook Series. Alaska Department of Fish and Game.

Wikipedia

Pykeija siis Pykeijä siis Bugøynes

Team AH:n virkistyspäivä onnistui VIHDOINKIN! Olihan sitä yritetty lähes koko huhtikuu, mutta aina oli tullut joitain muita kiireitä ja muutoksia suunnitelmiin. Olin alunperin lähdössä vain työkaverini kanssa kaksin, mutta onneksi pomokin pääsi mukaan! Ja nyt puhun opastyöporukastani täällä Utsjoella. Olin halunnut käydä Pykeijassa jo pitkään ja vihdoin se onnistui! 😊

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minun suuhuni parhaiten taipuu nimi Pykeija. Muita versioita ovat Pykeijä, Pykeä ja Bugøynes, kielestä riippuen. Pykeijaa kutsutaan myös "Pikku-Suomeksi", sen historiasta johtuen. Ympärivuotisia asukkaita on tällä hetkellä noin kaksisataa. Pykeija sijaitsee Varanginvuonon rannalla, pienellä kannaksella,  Nuorgamin ja Kirkkoniemen välissä, Norjan puolella tietenkin. Utsjoelta sinne on matkaa noin 140km. Kylä on alunperin perustettu Suomesta paremman elämän toivossa pohjoiseen muuttaneiden suomalaisten toimesta 1800-luvulla, ja siksi siellä edelleen puhutaan vanhaa suomalaista kveenin murretta, tai kuten paikalliset itse sanovat, meänkieltä. Kielimuuria ei siis tarvitse pelätä Pykeijassa, lähes kaikissa kylteissä on teksti myös suomeksi. Vielä kylästä löytyy monia suomenkielentaitajia, mutta määrä on vähenemään päin, sillä nuoret eivät enää opi kunnolla suomea. Pykeija on ollut ennenkaikkea kalastajakylä, aikoinaan sinne ei edes johtanut tietä, vaan sinne piti matkata veneellä. Ensimmäinen tieyhteys rakennettiin vasta 1960-luvulla. Tänä päivänä suurimmat tulot tulevat matkailusta ja kuningasravun pyytämisestä.

Pykeija sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä Utsjoelta.

Kuningasrapu eli kamtsatkanrapu ja sen pyytäminen on ristiriitainen aihe. Se on vierasperäinen eliö eikä oikeastaan kuulu vuonojen alkuperäiseen eläimistöön. Se kulkeutui aikoinaan neuvostoliittolaisten alusten mukana Tyynenmeren alueelta pohjoiseen ja sopeutui elämään suojaisissa vuonoissa, joissa sillä ei juurikaan ole luontaisia vihollisia. Sitä kuitenkin halutaan suojella Pohjois-Norjassa matkailun verukkeella, sillä sen turismipyynti on hyvä tulonlähde. Kuningasrapusafarit ovat suosittuja eivätkä ihan halpojakaan. Yksityishenkilöiden ei sallita pyytää rapua, lupia saavat lähinnä ammattikalastajat tai matkailuyritykset ja saaliskokoja vahditaan tarkasti. Laittomasta pyynnistä (vaikkapa omaan käyttöön) sakotetaan. Omaan korvaan tämä kuulostaa hassulta, sillä kuningasrapu on uhka kotoperäisille merenpohjan lajeille ja niitä elää nykyään valtavia määriä vuonojen pohjissa. Noh, Norjassa on paljon muitakin sääntöjä, joita ei meikäläinen ymmärrä... 😅 (Sanottakoon tähän nyt vielä, että Etelä-Norjassa pyytämistä rajoitetaan vähemmän..).

Meri kuhisee elämää vuonoissa, todisteita siitä näkee joka puolella.

Matkan varrelta kuvattua. Minne vain katsotkin, niin maisemat ovat aina upean jylhiä. Vielä riitti lumisia kohtia, vaikka huhtikuu oli ollut todella lämmin vuodenaikaan nähden.

#iclick

Mutkaisen tien ja pienen mäen jälkeen kylä avautui suoraan eteemme.

The pose 😎

Suoraan takanani sijaitsee Elsan kuuluisa Jäämeren sauna ja majoituspalvelut.

Olimme pysähdelleet tulomatkalla niin usein, että kello lähenteli jo iltapäivää kun vihdoin olimme perillä Pykeijassa. Joten pienen sightseeingin jälkeen suuntasimme suoraan etukäteen valittuun (ja ainoaan) ruokapaikkaan nimeltään Bistroen. Rakennus näytti ulospäin vaatimattomalta, kuin mikä tahansa muu puutalo kadun varrella. Sisällä näkymä oli hämmentävä. Suoraan sisäänkäynnin edessä oli tiski, vasemmalla puolella kioskin ja postin hybridi, oikealla näkyi ruokapöytiä. Olimmekohan oikeassa paikassa sittenkään.. Meidät otti vastaan aasialainen nainen. Saimme käsiimme suomenkielisen menun ja ei muuta kuin valitsemaan kalaisista annoksista. Päädyimme kaikki hienostuneen kuuloiseen kalasinfonia -annokseen. Ruokia odotellessamme katselin ympärilleni, kulman takaa löytyikin ravintolalle jatkoa. Huvittavaa kyllä, vessat vaikuttivat olevan paikan modernein osa kalustuksen suhteen 😁 Olimme paikan ainoat asiakkaat. Odotellessa myös selvisi, että annokset tehdään alusta alkaen itse, eikä mistään valmispakasteaterioista. Ai että, ruoka oli hyvää ja jälkkäri taivaallista. Ähky! 😋 Paikan omistaja tuli vielä käymään pöydässämme ja kävimme keskustelun lopulta suomeksi. Mukava miekkonen ja selkeästi kalaruokiin perehtynyt.

Cafe Bistron kalasinfonia -ateria. Lautaselta löytyi mm. lohta, seitä, kuningasrapua ja kalapullia.

Taivaallinen jälkiruoka, pannacottaa hillalla. Suosittelen maistamaan!! 😍

Ruokailun jälkeen kävimme ruoansulatteluksi käveleskelemässä läheisessä satamassa. Hyvin vähän näkyi muita ihmisiä, toki eihän turistikausi vielä ollutkaan alkanut. Kävelimme pienelle hiekkarannalle tutkimaan kiviä ja simpukoita. Vesi oli uskomattoman kirkasta, mutta hyisen kylmää! Kaloja ei näkynyt.

Lopulta kiviä oli katseltu tarpeeksi ja päätimme lähteä kotia kohti. Opastyökaverini kanssa aloimme heti suunnitella uutta käyntiä tänne kesämmällä, jolloin ehkä jo uskaltaisi Jäämereen kastautumaan, tietenkin Elsan saunan löylyjen rohkaisemana 🤗

Pykeijan venesatamaa

Maisema Pykeijan venesataman venelaiturilta itään.

We met a happy face!

Paluumatkalla bongasimme partahylkeen ja pääsin testaamaan uutta zoomilinssiäni 😍 Tästä karvakaverista oma blogipostaus tuonnempana.

Lähteet: 

retkipaikka.fi, 

yle.fi, 

discoveringfinland.com