Noniin, olin siis päässyt Máršačohkan huipulle. En kuitenkaan viitsinyt jäädä sinne kuluttamaan aikaa pidempään, sillä tuulenpuuskat olivat kovia ja harmaa maisema ei tarjonnut kuvattavaa. Olin ajatuksissani lähtenyt jo kävelemään kohti pohjoista, kun tajusin pysähtyä etsimään sitä polkua. Se oli kadonnut näkyvistä jo ennen huippua, mutta toivoin sen ilmestyvän uudestaan näkyviin. Kuikuilin länsirinnettä alas, mutta en erottanut mitään polun tapaistakaan. Kaivoin lopulta kännykän esiin ja katsoin kuvaa, jonka olin ottanut infotaulusta. Ei siksi, että olisin eksyksissä, minulla on hyvä suuntavaisto ja tiesin olevani lähellä kylää, vaan koska nimenomaan halusin arvioida reitin soveltuvuutta myös maastopyöräilyyn. Joten olisi siis hyödyllistä pysyä reitillä... Kartan ja maaston perusteella löysin alhaalta kohdan, jossa polun pitäisi kulkea. Joten lähdin laskeutumaan rinnettä alas, valitsemani kiintokohdan suuntaan tähdäten. Rinne oli kivikkoinen ja paikoin jyrkkäkin. Ei siinä pyörällä poljettaisi. Tai ainakaan minä.
Sinne jonnekin suurinpiirtein kartan mukaan tulisi tähdätä! Jospa polku löytyisi uudestaan...
Tuostako pyörällä alas..tai ylös.. Ehei!
Kun olin alhaalla rinteen juurella ja käännyin vilkaisemaan taakseni ylös, niin sattumalta huomasin reittimerkin vieressäni! Se oli ison kiven takana piilossa, ei sitä olisi voinut mitenkään ylhäältä nähdä. Hyvinpä olin siis reitille suunnistanut :D Mitä pidemmälle jatkoin kohti kiintopistettäni, sitä useamman merkin näin. Osa kiveen sidottuna, osa puskan oksassa roikkumassa. Yhä enemmän varmistui tunne, että reitti on tarkoitettu kuljettavaksi myötäpäivään, ei vastapäivään kuten nyt tein. Koska osa merkeistä oli piilossa tästä suunnasta tultaessa.
"Leikitäänkö piilosta?" Kysyi reittimerkki...
Maisema oli kaikessa harmaudessaan kuitenkin aika läikikäs. Oli vesilammikoita, sulamatonta lunta, tunturikoivuja, isoja siirtolohkarekiviä jne. Yhdessä kohdassa pääsin testaamaan hankikantoakin. Kesäkuussa!! Ja voi että mikä kanto, en uponnut senttiäkään! Hassu tunne, kun aivot sanovat, että lumessa pitäisi askeleen upota. Mutta ei vain uponnutkaan. Olin varmaan hassu näky, kun puolikyykyssä hiivin hangen yli valmistautuneena lumen pettämiseen. Kipeytyvän polven kanssa on vain pakko olla extravarovainen epävakailla alustoilla. Olisi huono homma loukkaantua yksin jossain kurussa kuljeskellessaan... Tiesin matkaakin olevan vielä monta kilometriä jäljellä.
Tässä vaiheessa voin taas toistaa itseäni ja kertoa, että mitään polkua ei vieläkään ollut näkyvissä. Seurailin vain muovinpalasia maastossa ja pieniä seitakivimuodostelmia. Oletin niidenkin olevan merkkejä. Muutaman irronneen suikaleen sidoin takaisin kiinni oksiin. Kävelin pääsääntöisesti aakeiden laakeiden tunturihuippujen rinteillä. Niin vältin vetisimmät jängät ja tuulisimmat huiput.
Pari kilometriä erinäisten nyppylöiden yli kuljettuani, erotin vihdoin polun alun! Välillä se erottui paremmin, välillä huonommin. Reittimerkkejä oli edelleen melko tasaisin väliajoin. Yleensä piti kyllä olla merkin kohdalla ennen kuin seuraavan erotti puiden takaa. Täälläkin näkyi paljon toukkien tappamia koivuja. Sama ilmiö näkyy Suomen puolella, Nuorgamin läheisyydessä. Ja eihän se kaukana se Gami täältä Sirmasta olekaan.
Lyhyesti faktat tuosta tunturimittarin ja hallamittarin tuhotyöstä: Tunturimittari on aiheuttanut mm. Suomen Lapissa laajoja puustokuolemia jo vuosikymmenien ajan. Massaesiintymiä ilmenee säännöllisesti tietyin väliajoin. Tunturimittarit syövät laajat puustoalueet täysin lehdettömiksi, Utsjoella tämä tapahtui vuosina 1965-66. Puiden toipuminen on hidasta, Utsjoella osa alueista ei ole vieläkään toipunut. 2006 uusia tuhoja ilmeni Nuorgamin ja Pulmankijärven alueella. Lämpötila rajoittaa eniten toukkien määrää, leudot talvet siis pahentavat tilannetta toukkien massavuosina. Toisaalta kuumina kesinä koivuilla on parempi vastustuskyky kasvinsyöjiä vastaan. Pelkästään puut eivät kärsi tuhosta, vaan tämä vaikuttaa myös porotalouteen, sillä porot käyttävät myös koivujen lehtiä ravinnokseen. Tässä on kääntöpuolensa, porot myös syömällä hidastavat puiden toipumista. Ilmaston lämpenemisen arvellaan lisäävän tulevaisuudessa mittari- ja hallamittarituhojen yleisyyttä. (Lähde:Tunturimittarituhotutkimus Käsivarren alueella 2004-2007; Metlan työraportti. Kopisto, Virtanen ym. 2007)
Koivuriepu...
Kypsyviä katajanmarjoja
Yhtäkkiä tupsahdin hiekkatielle, aivan yllättäen. Merkkitolpista päätellen tämä tie toimii talvella kelkkareittinä. Norjassahan saa ajaa kelkalla vain merkityillä reiteillä. Muualla ajosta voi saada suuretkin sakot. Näin on minulle kerrottu. Poromiehet tietenkin ovat asia erikseen, hehän kyllä saavat ajella tokkiensa perässä missä vain.
Olisin voinut jatkaa nykyisellä reitillä suoraan tien yli kulkien (polkua ei taaskaan näkynyt, mutta olin erottavinani puskissa muovisen merkkinarun..), mutta ajattelin oikaista tietä pitkin Kulturstin reitille. Risteämän ei olisi pitänyt olla kaukana. Mutta mutta.. tovin päästä tie katkesi tulvaveteen.
En viitsinyt enää kääntyä takaisin vaan karttaan luottaen päätin "vähän oikaista". Ja siitäkös sitten se hauskuus alkoi... Suunta oli selvillä ja nohevana lähdin seuraamaan erkanevaa polkua. Joka loppui hyvin pian. Jatkoin matkaani pusikossa eri poropolkuja seuraten. Kiersin korkeaa huippua ja lopulta pääsin kääntymään kohti Tenoa. Kiipesin korkeammalle nähdäkseni paremmin mahdollisen oikean reitin. Ja erotinkin sen. Kaukana. Niin kaukana, että hylkäsin sen tavoittelun. Olisin joutunut rämpimään pusikossa pitkän pätkän länteen, kun tiesin auton olevan kaakossa. Nojaa, päätin yrittää suoraan kohti Tenoa, silloinhan reitti väkisin osuisi kohdalle (rengasreitti kun on ja minä sen sisäpuolella). Yrityksestä huolimatta en voinut jänkien ja purojen takia edetä suoraan, vaan siksakkina. Yllätys yllätys tämä poukkoilu alkoi hiljalleen tympiä, kun en puskista maisemiakaan juuri erottanut. Sinnikkyyteni kuitenkin palkittiin pian. Päädyin polulle. Se oli hyyyvin kapoinen ja kulki niin lähellä puita, että jouduin usein kumartelemaan. Mietin siinä itsekseni, että voisiko tämä muka olla Kulturstin reitti, ei tässä millään pysty pyöräillä puiden takia! Ja infotaulussa sanottiin reitin sopivan pyöräilyyn! Hitsi soikoon näitä norjalaisia, tuumin. Kunnes taas kilsan tarpomisen jälkeen tupsahdin hiekkatielle. Se samainen, jonka vesi oli katkaissut aiemmin. Noh pääsinpäs puskista pois! Jaloissa alkoi jo tuntua, joten päätin suunnistaa suoraan autolle, joka löytyisi tämän hiekkatien alusta. Siinä kulkiessani näin ensimmäistä kertaa sen niin kovin mainostetun sinisen reittimerkkikyltin puussa. Taas rungon takana, tästä suunnasta tultaessa. En minä nyt sitä enää kaivannut, matkalla kyllä olisi ollut kiva niitä nähdä! Ja kai nyt kuka tahansa osaa hiekkatietä pitkin kävellä ilman opasteitakin! Murrr.... Ja viimein löytyi se Kulturstin reitin alkua merkkaava kylttikin! Mutta kiitos jalkasärkyjen, en jaksanut lähteä sitä reittiä enempää tutkimaan, joten jäipähän jotain tutkittavaa seuraavallekin kerralle. Ja minulla oli jo mitta täynnä norjalaista opasteensijoittelutaitoa. :D
Yhteenvetona reitistä voisin todeta, että maisemat ovat hienot ja polut helppokulkuisia (silloin kun niitä on ja niillä pysyy). Poluttomat kohdat ovat haastavampia, joten jonkinlaista kuntoa olisi hyvä olla, kun tänne lähtee. Varaudu muutamiin purojen ylityksiin. Miinusta tulee ajoittain huonoista reittimerkinnöistä ja niiden sijoittelusta. Esim. reitin alussa (infotaululta) varsinkin olisi hyvä olla jokin nuolikyltti. (Viimeinen niitti oli, kun olin jo autossa peruuttamassa pois parkista tien laidasta, niin näin sattumalta ojan pohjalla parkkipaikkaa merkkaavan P-merkin ja nuolikyltin. En voinut kuin nauraa ääneen...). Kartanlukutaidosta on hyötyä. Varaudu vaihtuviin sääolosuhteisiin ja pue päälle vedenpitävää vaatetta. Kengätkin olisi hyvä olla vettä hylkivät. Koko reissu lyhyine juomataukoineen otti minulta reilut 3 tuntia, matkaa kertyi 9,7km, toki viimeiset kilometrit muodostuivat omasta siksakkailustani. Polvi jaksoi yllättävän hyvin, kaiken kaikkiaan olin erittäin tyytyväinen päivän patikointiin. :)
Aion varmasti palata Sirmaan vielä. Näkemäni opastekyltin perusteella Kultursti voisi hyvinkin sopia maastopyöräilyyn (toisin kuin Máršačohka). Se kulkee osan matkaa hiekkatietäkin pitkin. Eli seuraavalla kerralla otan pyörän mukaan, toivottavasti saan houkuteltua kaverinkin mukaan, ja pääsen vihdoin ratkaisemaan myös Kulturstin arvoituksen! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti