tiistai 13. helmikuuta 2018

Skaidijärvellä Nuorgamissa

Nyt kun päivät ovat jo pidentyneet, niin jaksaa taas ulkoilla enemmän kuin kaamoksen aikaan. Valitettavasti kiireinen työrytmi saa minut ainakin laiskiintumaan vapaa-ajan suhteen, monesti tulee jäätyä vain sänkyyn makoilemaan. Onhan se hyvä levätäkin, mutta onneksi Erätoverini A:n kanssa jaksetaan ajoittain aktivoitua. Nyt parin viikon sisällä normaalia enemmänkin! Hyvä meidän erätiimi! 😊

Nyt viikon ainoa vapaapäivä käytettiin taas jälleen kerran lumikenkäilyyn, mutta ihan uusissa maisemissa! Päätettiin nimittäin käväistä Nuorgamissa Skaidijärvellä. Juu ei me sinne asti kävelty, autolla ajettiin😁 Nuorgamin keskustasta kääntyy tie Pulmankijärvelle ja kun on päässyt tunturin päälle, niin tien varrelta löytyy hyvä levike auton parkkeerausta varten. Ja tieltä ei ole kuin reilu kilometri Metsähallituksen kodalle. Olen käynyt kävelemässä täällä pari kesää sitten ja kerran keväällä pilkkikisoissakin, joten reitti on tuttu. Silti liian harvoin täällä tulee käytyä.

Selkeä opaste ohjaa ensikertalaiset oikeaan suuntaan

Kaldoaivi

A:lla oli jälleen eräsuksensa matkassa, minulla lumikengät. Ilma oli aurinkoinen, mutta tuuli jäätävä. Lumenpinta oli kova ja muotoutunut tuulen voimasta dyyneiksi. Pakkaset olivat hellittäneet huimasti viime kerrasta, nyt mittari näytti -11°C. Tosin tuulen kanssa todellisuus oli paljon kylmempi. The struggle was real again, kun yritti ottaa kuvia: sormet jäätyivät samointein. Ja se on aina vaan yhtä tuskallista. 

Kesäreitin polku mutkittelee sen verran, että matkaa tieltä kodalle tulee pari kilometriä. Me tytöt marssithiin suorahan jänkhän ylite! 💪 Joten matkaa kertyi noin kilometri. Tarkoitus oli tehdä melko pikainen aamureippailureissu, joten emme tehneet tulia kaminaan, vaan istuimme sen verran alas, että syötiin evästä ja nautittiin kuuma tee termarista. Pian tuli jo taas kylmä, joten lähdimme paluureissulle.


Kodan erottaa jo kaukaa


Nyt ei tehty tulia, nautittiin vain pikaisesti eväistä ja termariteestä

Käytimme paluumatkaan kelkkareittiä, joka vie kodalta tielle, hieman eri kohdasta kuin mistä tulimme. Näytti siinä kulkevan jonkinlainen hiihtolatukin. Juttelimme koko paluumatkan ajan kesän mahdollisista tulevista vaellusreissuista. Haaveissa olisi vaeltaa vaikka minne, mutta saapi nähdä taas miten töiltä ehtii..kesä kuluu niin hirmu nopeaan! Reilun puolituntia käytimme paluuseen, kilometrin matka on todellakin lyhyt.

Kyllä se vaan tekee päälle niin hyvää vaihtaa välillä maisemaa, ja yrittää nähdä muitakin ihmisiä kuin työkavereita hektisen työtahdin lomassa. Ei jaksa painaa tukkaputkella duunia, jos ei säännöllisesti nollaa päätään muulla tekemisellä. Itsellä käsitöiden teko on toimiva stressinpurkukeino. Ja leffailta kaverin kanssa oli toinen hyvä rentoilukeino viime viikolla. Katsottiin muuten Saamelaisveri (Sameblod), suosittelen ehdottomasti katsomaan!


The snow walker



(Kuvat minusta ottanut Anne-Marie H.)

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Helmikuisia kireitä pakkasia

Helmikuun ensimmäisenä lauantaina kävin nautiskelemassa päiväkävelystä kirkkaassa ja kylmässä kelissä. Nautiskelemassa sen takia, että olin melkein koko tammikuun kipeänä enkä ole aikoihin päässyt liikkumaan. Vaikka joutuukin aloittelemaan kuntoilua maltillisesti, niin tämmöinen kevytkin tekeminen on tällä hetkellä äärimmäisen piristävää 😊 Lisäksi oli aivan ihanaa nähdä aurinko pitkästä aikaa! Sen valo todellakin herättää kehon kaamoksen jälkeen.

Pakkasta oli reilut -30 astetta. Tein noin tunnin lenkin lähipuistikossa, ja koska vaatetta olin pukenut päälle riittävästi, niin hikihän siinä talsiessa tuli. Se taas oli siinä mielessä hyvä, että sormet ja varpaat pysyivät paremmin lämpiminä. Mutta jos hetkeksikään pysähtyi, niin jo alkoi varpaita kylmätä. Karvahattu on kyllä ollut ihan ehdoton näin kylmillä keleillä! Se on ainoa lakki, jonka kanssa päätä tai niskaa ei palella. Yleensä laitan kylmillä keleillä myös nutukkaat eli perinteiset poronkarvakengät jalkaan. Nekin ovat ainoat jalkineet, jotka pitävät varpaat luotettavasti lämpiminä. Onnea ovat hyvät varusteet!

Aikas kamalaa muuten oli yrittää ottaa kuvia, kun ei sitä pystynyt montaa sekuntia kerrallaan olemaan ilman hanskoja 😁 Jotain sentään sain kuitenkin napsittua:

Kelkkauraa pitkin on hyvä kulkea, kun pohja on pakkautunut kovaksi. Kantohanki siis 😁



Sunnuntaina sitten lähdettiin eräkaverin kanssa lumikenkäilemään. Tästä oli sovittu jo viikkoa aiemmin eikä pikkupakkaset suunnitelmia muuttaisi...syystä että meillä osuu kaverin kanssa harvinaiset vapaat äärimmäisen harvoin yhteen. Mittari näytti noin -33°C, saattoi se olla enemmänkin....
Kaverilla oli sukset, minulla lumikengät. Alkuun mentiin kelkkauraa ja sitten omia polkuja umpisessa Mantokuolpunassa. Ja paikkapaikoin löytyikin hyvin syviä hankia. Humpsahtelu lumeen on itseasiassa todella hauskaa 😄 Pienen reitiltä "eksymisen" jälkeen lopulta saavuttiin Mantojärven pohjoispään rantaan. Kuljimme reunaa pitkin, ja hiljalleen kaarsimme takaisin kelkkauralle ja Mantokuolpunaan.
Taukoja ei pystynyt pitämään kylmyyden takia, teetä hörpin kulkemisen ohessa.

Aika meni siivillä ja reissu otti semmoisen reilu 2h. Tuntui kyllä lyhyemmältä. Passeli aika ja passeli matka. Että voikin tulla näin hyvälle mielellä ulkoilusta!
Ps. Tällä erää kolmenkympin pakkaset kestivät neljä päivää. Saas nähdä vieläkö saadaan uusi jakso tänne helmikuun aikana..

Mantojärven jäällä

Aurinko jaksaa jo hyvin kivuta horisontin yläpuolelle

Onnea on erätoveri, joka ei myöskään kaihda kylmyyttä 💕

lauantai 3. helmikuuta 2018

Kuunpimennys

Tammikuun viimeisellä viikolla saatiin ihastella pohjoisimmassa lapissa täydellistä kuunpimennystä ja kärvistellä kireissä pakkasissa. Kuinka onnellinen olenkaan siitä, että juuri kuunpimennyspäivänä keskiviikkona 31.1.2018 oli viikon lämpimin päivä (vain hiukan päälle -10°), kun loppuviikko menikin yli -30° "lämmöissä" 😅 Lähdimme nimittäin kaverini kanssa kelkalla tunturin kuvaamaan tätä taivasilmiötä.

Kuunpimennys -tapahtuma alkoi kolmen pintaan ja päättyi viiden aikoihin. Vain pohjoisimmassa lapissa oli mahdollista nähdä kuunpimennys kokonaan, etelä-Suomessa homma oli jo ohi Kuun noustessa näkyviin. Kuunpimennyksessä Maa peittää Auringon luoden varjon Kuun ylle. Eli hetken Aurinko, Maa ja Kuu ovat suorassa linjassa toisiinsa nähden. Silloinkaan Kuu ei pimene täysin, koska ilmakehä taittaa osan Auringon valosta Kuun pintaan. Kuu siis näkyy täydellisen pimennyksen aikaan himmeän punaruskeana (jos sitä kaukoputkella tms. katsoisi). Mitä enemmän maan ilmakehässä on hiukkasia (esim. saastehiukkasia) sitä himmeämpänä Kuu loistaa. Kuunpimennykset tapahtuvat aina täydenkuun aikaan.

Seuraava täydellinen kuunpimennys tapahtuu 27.7., mutta silloin Kuu nousee jo pimentyneenä. Utsjoella on myös silloin yöttömän yön aika, joten tässä vaiheessa en suotta haaveile tuon tapahtuman valokuvaamisesta😁

Kuvankaappaus

Osittaisen pimennyksen vaihe, täydellinen vaihe oli jo takanapäin.
Melko kivasti sain 55-250mm Canonin pikkuzoomillakin kuvailtua kuunpimennystä. Ongelmaksi muodostui lähinnä valon puute, josta johtuen kuvassa on melko lailla vielä käsittelyn jälkeenkin ns. "kohinaa".

Ennen kuujahtia nautimme kauniista auringonlaskusta Áiligas-tunturin päältä katsottuna.

Samaisella Canonin 55-250mm objektiivilla otettu kuva kuusta pari päivää aiemmin. Tuon lähemmäksi en pysty zoomata, mutta olen jo tästäkin kuvasta ihan täpinöissäni! Kuun pinnan muodot on nähtävissä!!