Pykeija siis Pykeijä siis Bugøynes

Team AH:n virkistyspäivä onnistui VIHDOINKIN! Olihan sitä yritetty lähes koko huhtikuu, mutta aina oli tullut joitain muita kiireitä ja muutoksia suunnitelmiin. Olin alunperin lähdössä vain työkaverini kanssa kaksin, mutta onneksi pomokin pääsi mukaan! Ja nyt puhun opastyöporukastani täällä Utsjoella. Olin halunnut käydä Pykeijassa jo pitkään ja vihdoin se onnistui! 😊

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minun suuhuni parhaiten taipuu nimi Pykeija. Muita versioita ovat Pykeijä, Pykeä ja Bugøynes, kielestä riippuen. Pykeijaa kutsutaan myös "Pikku-Suomeksi", sen historiasta johtuen. Ympärivuotisia asukkaita on tällä hetkellä noin kaksisataa. Pykeija sijaitsee Varanginvuonon rannalla, pienellä kannaksella,  Nuorgamin ja Kirkkoniemen välissä, Norjan puolella tietenkin. Utsjoelta sinne on matkaa noin 140km. Kylä on alunperin perustettu Suomesta paremman elämän toivossa pohjoiseen muuttaneiden suomalaisten toimesta 1800-luvulla, ja siksi siellä edelleen puhutaan vanhaa suomalaista kveenin murretta, tai kuten paikalliset itse sanovat, meänkieltä. Kielimuuria ei siis tarvitse pelätä Pykeijassa, lähes kaikissa kylteissä on teksti myös suomeksi. Vielä kylästä löytyy monia suomenkielentaitajia, mutta määrä on vähenemään päin, sillä nuoret eivät enää opi kunnolla suomea. Pykeija on ollut ennenkaikkea kalastajakylä, aikoinaan sinne ei edes johtanut tietä, vaan sinne piti matkata veneellä. Ensimmäinen tieyhteys rakennettiin vasta 1960-luvulla. Tänä päivänä suurimmat tulot tulevat matkailusta ja kuningasravun pyytämisestä.

Pykeija sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä Utsjoelta.

Kuningasrapu eli kamtsatkanrapu ja sen pyytäminen on ristiriitainen aihe. Se on vierasperäinen eliö eikä oikeastaan kuulu vuonojen alkuperäiseen eläimistöön. Se kulkeutui aikoinaan neuvostoliittolaisten alusten mukana Tyynenmeren alueelta pohjoiseen ja sopeutui elämään suojaisissa vuonoissa, joissa sillä ei juurikaan ole luontaisia vihollisia. Sitä kuitenkin halutaan suojella Pohjois-Norjassa matkailun verukkeella, sillä sen turismipyynti on hyvä tulonlähde. Kuningasrapusafarit ovat suosittuja eivätkä ihan halpojakaan. Yksityishenkilöiden ei sallita pyytää rapua, lupia saavat lähinnä ammattikalastajat tai matkailuyritykset ja saaliskokoja vahditaan tarkasti. Laittomasta pyynnistä (vaikkapa omaan käyttöön) sakotetaan. Omaan korvaan tämä kuulostaa hassulta, sillä kuningasrapu on uhka kotoperäisille merenpohjan lajeille ja niitä elää nykyään valtavia määriä vuonojen pohjissa. Noh, Norjassa on paljon muitakin sääntöjä, joita ei meikäläinen ymmärrä... 😅 (Sanottakoon tähän nyt vielä, että Etelä-Norjassa pyytämistä rajoitetaan vähemmän..).

Meri kuhisee elämää vuonoissa, todisteita siitä näkee joka puolella.

Matkan varrelta kuvattua. Minne vain katsotkin, niin maisemat ovat aina upean jylhiä. Vielä riitti lumisia kohtia, vaikka huhtikuu oli ollut todella lämmin vuodenaikaan nähden.

#iclick

Mutkaisen tien ja pienen mäen jälkeen kylä avautui suoraan eteemme.

The pose 😎

Suoraan takanani sijaitsee Elsan kuuluisa Jäämeren sauna ja majoituspalvelut.

Olimme pysähdelleet tulomatkalla niin usein, että kello lähenteli jo iltapäivää kun vihdoin olimme perillä Pykeijassa. Joten pienen sightseeingin jälkeen suuntasimme suoraan etukäteen valittuun (ja ainoaan) ruokapaikkaan nimeltään Bistroen. Rakennus näytti ulospäin vaatimattomalta, kuin mikä tahansa muu puutalo kadun varrella. Sisällä näkymä oli hämmentävä. Suoraan sisäänkäynnin edessä oli tiski, vasemmalla puolella kioskin ja postin hybridi, oikealla näkyi ruokapöytiä. Olimmekohan oikeassa paikassa sittenkään.. Meidät otti vastaan aasialainen nainen. Saimme käsiimme suomenkielisen menun ja ei muuta kuin valitsemaan kalaisista annoksista. Päädyimme kaikki hienostuneen kuuloiseen kalasinfonia -annokseen. Ruokia odotellessamme katselin ympärilleni, kulman takaa löytyikin ravintolalle jatkoa. Huvittavaa kyllä, vessat vaikuttivat olevan paikan modernein osa kalustuksen suhteen 😁 Olimme paikan ainoat asiakkaat. Odotellessa myös selvisi, että annokset tehdään alusta alkaen itse, eikä mistään valmispakasteaterioista. Ai että, ruoka oli hyvää ja jälkkäri taivaallista. Ähky! 😋 Paikan omistaja tuli vielä käymään pöydässämme ja kävimme keskustelun lopulta suomeksi. Mukava miekkonen ja selkeästi kalaruokiin perehtynyt.

Cafe Bistron kalasinfonia -ateria. Lautaselta löytyi mm. lohta, seitä, kuningasrapua ja kalapullia.

Taivaallinen jälkiruoka, pannacottaa hillalla. Suosittelen maistamaan!! 😍

Ruokailun jälkeen kävimme ruoansulatteluksi käveleskelemässä läheisessä satamassa. Hyvin vähän näkyi muita ihmisiä, toki eihän turistikausi vielä ollutkaan alkanut. Kävelimme pienelle hiekkarannalle tutkimaan kiviä ja simpukoita. Vesi oli uskomattoman kirkasta, mutta hyisen kylmää! Kaloja ei näkynyt.

Lopulta kiviä oli katseltu tarpeeksi ja päätimme lähteä kotia kohti. Opastyökaverini kanssa aloimme heti suunnitella uutta käyntiä tänne kesämmällä, jolloin ehkä jo uskaltaisi Jäämereen kastautumaan, tietenkin Elsan saunan löylyjen rohkaisemana 🤗

Pykeijan venesatamaa

Maisema Pykeijan venesataman venelaiturilta itään.

We met a happy face!

Paluumatkalla bongasimme partahylkeen ja pääsin testaamaan uutta zoomilinssiäni 😍 Tästä karvakaverista oma blogipostaus tuonnempana.

Lähteet: 

retkipaikka.fi, 

yle.fi, 

discoveringfinland.com

Elämäni ensimmäinen hiihtovaellus

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta hiihtovaellus? Minulle tulee mieleen ahkio, ja sen hinaaminen perässä tunturissa. Totta kyllä on, hiihtovaellus olisi aika hankalaa painavan rinkan kanssa, joten ahkio on kätevä! Vaikka kyllä senkin kiskominen kuluttaa voimia. Halusimme silti ehdottomasti päästä eräkaverini kanssa testaamaan ahkion kanssa hiihtämistä ja minä halusin tehdä tänä keväänä ensimmäisen hiihtovaellukseni ikinä! 

Tämän takia olin hiihdellyt kovasti kevätalven aikana ja kohotellut hiihtokuntoa. Kuntoa nimenomaan, tekniikka on aina vain hakusessa😅 Myös tästä syystä halusimme aloitella helpoimmalla mahdollisella tavalla eli yhden yön reissulla, kohtuullisilla kilometreillä ja tutuilla maisemilla. Ei liian isoa palaa haukattavaksi ekalla kerralla. Reissun ajankohta osui huhtikuun loppupuolelle. Kevätlämpöjen äkkinäinen tulo yllätti ja toivoin kovasti reissun onnistuvan. Lumet sulivat nimittäin silmissä.

Sain kaveriltani lainaan hänen itsetekemänsä ahkion. Ahkio oli tehty vanerista, joten arvelimme erätoverini kanssa sen olevan hiilikuituahkiota painavampi. Jäisellä kovalla pinnalla tämäkin ahkio kyllä liukui mallikkaasti. Ahkioon pakkasimme makuupussit, makuualustat ja tavarat, joita tarvittiin vasta määränpäässä eli Kuoppilaksen autiotuvalla. Selässä kulki päiväreppu eväineen, juomineen ja varavaatteineen. Kohde paljastuikin juuri, aioimme nimittäin yöpyä Kuoppilaksella, vanha tuttu autiotupa odotteli siellä.

Lähdimme liikkeelle tien varresta, Härkävaaraan johtavaa kelkkareittiä pitkin. Jo heti alussa paljastui kuinka vaativa alusta meillä oli edessämme. Aurinko oli sulattanut lunta jo monia päiviä, mutta reissun ajankohdalle iski viikon kylmimmät päivät eli pakkasta oli normaalia enemmän. Lumi ei oikein ehtinyt sulaa päivänkään aikana. Jäisellä lumella siis mentiin, suomupohjasuksillani ei saanut minkäänlaista pitoa. Erätoverini karvapohjasukset toimivat hiukan paremmin, joten hän kiskoi ahkion ylös ensimmäiset kilometrit Härkävaaraan. Aika taistelua se oli ja hiki virtasi! Siellä vaihdoimme työjuhtaa eli oli minun vuoroni kiskoa. Vetovastuuta vaihdoimme aikalailla tasaisesti tunnin välein koko matkan, jotta toinen ei väsyisi liikaa, koska ylämäkiä oli paljon. Aurinko porotteli taivaalta lempeästi. Hassua sinänsä, kaikkialla muualla taivaalla oli pilvistä, mutta lähes koko matkan yllämme pysyi isohko pilviaukko ja saimme nauttia auringosta.

Tältä näyttää vapaus 💙

Eräkaveri tositoimissa

Olimme startanneet puoli neljän pintaan iltapäivällä. Yhdeksän jälkeen saavuimme Kuoppilaksen kämpälle, auringonkajo riitti edelleen valaisemaan iltaa. Yöttömän yön alku ei ollut kaukana ja sen kyllä jo huomasi päivän pituudessa. Kämppä ei ollut tyhjä, vaan siellä oli jo kaksi miestä majoittuneena. Hiihtovaelluksella hekin, pidemmällä kuin me, olivat Karigasniemestä aloittaneet. Ilta kului nopeasti syödessä ja kokemuksia vertaillessa. Sain nukuttua yllättävän hyvin, vaikka yöllä kolinoita kuuluikin. Yksinänen nainen oli tullut yön aikana myös kämppään nukkumaan.

Perillä! Juuri parahiksi auringonlaskun aikaan.

Meillä oli aikainen herätys, sillä meidän piti olla ajoissa takaisin kylällä. Pikaiset aamupalat ja pannukahvit, sitten kamppeiden kasaus. Kaikki muut nukkuivat vielä. Kahdeksan jälkeen pääsimme starttaamaan. Keli oli suttuisa, taivaalta sateli jotain pientä, pakkasta oli -4°C. Aloitimme minun vetovuorollani. Pinta oli edelleen jäinen, joten suosiolla irrotin sukset ennen ylämäkiä ja kävelin ne ylös. Autiotupa sijaitsee laakson pohjalla järven vieressä, joten kivuttavaa oli, että pääsi taas tuntureitten päälle.

Paluumatka sujui tulomatkaa reippaammin, jo ihan maaston muotojen takia, eli nyt alamäkiä oli matkalla runsaasti. Pitoa ei edelleenkään ollut, joten suoraan sanottuna "laskettelu" alas oli hyvin pelottavaa. En loppujen lopuksi kaatunut kertaakaan, mutta jyrkissä kohdissa otinkin sukset suosiolla pois. 190cm pitkien suksien kanssa auraaminen jäisellä pinnalla ei nimittäin oikein onnistunut.... Pidimme tauot lyhyinä ja takaisin aloituspisteessä olimme puolenpäivän aikaan. Hyvin siis meni ja täysin suunnitelmien mukaan! Yhteensä kilometrejä kertyi koko reissulle noin 22.

Sitten vielä pieni yhteenveto kokemuksesta: Vaikka keli aiheutti itselleni paljon haasteita ja reissu oli sen takia hyvin fyysinen, niin olen äärettömän iloinen tästä kokemuksesta. Tämä oli (suunnitellusti) todella hyvä oppireissu jatkoa ajatellen ja uusia hiihtovaelluksia suunnitellessa. On tärkeää seurata säätiedotuksia ja valmistautua kunnolla vallitseviin olosuhteisiin. Lumi on elementtinä paljon ankarampi kuin kesäsateet. Mukana tulee olla riittävästi juotavaa ja evästä. Lumen sulattaminen on mahdollista oikeilla välineillä, mutta vie aikaa. Itsellä ainakin meinasi tulla nopeasti kylmä taukojen aikana. Tokihan olisi voinut lisätakkia vetää päälle, mutta olin laiska purkamaan kuormaa keskenkaiken.... Ahkio toimi hyvin, siitä ei ole pahaa sanottavaa. Kiitos eräkaverin, tuli tämäkin elämys vihdoin kokeiltua. Ja kyllä, mielellään lähtisin hiihtovaellukselle uudestaankin (ja mieluiten paremmalla lumella..) 🤗

Siellä se perässä seuraa..

Useampi kilometri oli jo tultu, mutta kylän lähitunturit erottuivat vielä.

Evästauolla. Useat ja säännölliset tauot toimivat ainakin omalla kohdalla hyvin.

Paluupäivänä keli oli kylmempi ja tuulisempi.

Hitaasti mutta varmasti.

Pielpajärven erämaakirkko (ja vähän paljon pilkkimistä)

Huhtikuu on ollut ja tulee olemaan kiireistä aikaa, niin paljon pitäisi ehtiä vielä puuhailemaan eli siis viettämään lomaa ja OMAA vapaa-aikaa! 💛

Ja kerrankin eräs näistä vapaista arkipäivistä sattui olemaan lähes täydellinen säidenkin puolesta. Lähdin viettämään päivää Inariin hyvässä seurassa ja Petsikon jälkeen taivas repesi! Nimittäin pilvet kaikkosivat kuin veitsellä leikaten ja edessä siinsi upea sininen taivas. Hihkaisin oikein ääneen innostuksesta ja painoin kaasua lisää. 

Kylillä hyppäsimme kelkan kyytiin ja suuntasimme Inarijärven kautta Pielpajärvelle. Päivän teemana oli pilkkireissu, mutta väliin mahtui yllättäen myös kulttuuria. Ensin vietimme tunnin pari jäällä, mutta jään alla oli totaalisen hiljaista! Nautimme rauhassa laatueväitäkin, olin kerrankin panostanut appeeseen. Ruisleipää, voita ja kaverin tekemää suolalohta, avot!👌Lopulta päätimme vaihtaa järveä ja koukkasimme matkalla tutustumaan Pielpajärven kirkkoon. Minulle käynti täällä oli ensimmäinen laatuaan ja siksi olinkin hyvin kiinnostunut kuulemaan kirkon tarinan ja käymään sisällä. Sillä onhan kyseinen paikka melkoisen kuuluisa näillä pitäjillä.

Laatuevästä, Tenon lohta.

Aurinko porotti niin lämpimästi, että ihan kasvoja kuumotti.

Pielpajärven erämaakirkko on rakennettu entisen Inarin talvikylän alueelle. Inarijärven aluetta on satoja vuosia asuttanut inarinsaamelainen kansa. Talvikylä oli aikoinaan Inarin keskuspaikka, jo kauan ennen nykyisen Inarin kylän perustamista. Kesät inarinsaamelaiset liikkuivat ruoan perässä (metsästys ja kalastus), talveksi ihmiset kokoontuivat yhteen paikkaan asumaan. Itse talvikylästä ei juurikaan ole mitään säilynyt, mutta erämaakirkko muistuttaa edelleen paikan tärkeydestä. Nykyinen kirkko on itseasiassa paikan toinen kirkko, ensimmäinen valmistui vuonna 1646. Nykyinen kirkko rakennettiin 1752-60, koska alkuperäinen oli rapistunut ja lähes sortumistilassa. Tuohon aikaan kirkkomenot olivat iso tapahtuma ja kestivät päivistä viikkoihin. Kirkkomenojen yhteydessä järjestettiin myös markkinoita, veronkantoja, käräjiä ja opetusta kansalle. Samoin kuin tapahtui Utsjoellakin.

Pielpajärven kirkko on muodoltaan ristikirkko. Siihen kuuluu myös kellotapuli. Kirkon lähellä ei sijaitse hautausmaita, koska tuohon aikaan vainajat haudattiin läheisiin hautuumaasaariin petoeläinten takia. Kirkko jäi pois käytöstä 1888 uuden kirkon valmistuttua nykyisen Inarin kylän läheisyyteen, Juutuanjoen suulle. Erämaakirkko otettiin kuitenkin uudelleen käyttöön 1940 kirkonkylän kirkon tuhouduttua talvisodan pommituksissa. Muodostui perinne, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä; sekä juhannus- että pääsiäisjumalanpalvelus pidetään Pielpajärven erämaakirkossa. Se toimii myös vihkikirkkona. Muun muassa näistä syistä kirkkoa kunnostetaan säännöllisesti.

(Lähde: luontoon.fi)

Sisäänkäynti oikeanpuoleisesta ovesta, punainen kellotapuli vasemmalla.

Aurinko on paahtanut eteläseinät upean punarusehtaviksi

Kirkkoa ympäröi säleaita

Penkkirivejä on kolmella eri suunnalla. Kuva otettu ylälehteriltä.

En voinut vastustaa kiusausta, vaan kävin kuin kävinkin kilauttamassa kelloa 😆

Loppupäivä meni Inarijärvellä pilkkien ja Ukonsaarella kahvitaukoa viettäen. Kala ei ollut syömäpäällä, mitään emme saaneet koko päivänä, ei nykyn nykyä. Todistettavasti järvessä kuitenki yksi kala ainakin asuu, sillä näin sellaisen pilkkireiästäni alas kurkkiessa. Sekin vain tuhahti toukilleni ja ui pois. Toisaalta, tunnettu faktahan on ettei kala syö hyvällä kelillä. Joten olihan tämä arvattavissa 😅

Päivä oli silti kokonaisuudessaan kertakaikkisen upea!

Ukonsaari eli Ukonkivi, joka on aikoinaan ollut saamelaisten pyhä uhripaikka - seita. 

Kesällä tänne pääsee risteilylaivan kyydissä.

Näkymä alas huipulta. Voiko upeampaa taivaansineä ollakaan! Sininen ja valkoinen, kotimaani värit 💙

Seikkailemassa Levajoella

Taas tuli aika hoitaa yksi asia pois to do -listalta! Yhtäkkiä iskenyt keväinen lämpöaalto huhtikuun alkupuolella ja silmissä sulavat lumet pakottivat kiirehtimään kevään ulkoilusuunnitelmia ja autoreissun sijaan päätimme ystävän kanssa tehdäkin päivähiihtoreissun. Lopputalvesta olin puhunut hiihtoreissusta Rastigaisan maastoissa (Levajärven suuntaan) ja ystäväni M halusi mukaan. Itse halusin ehdottomasti päästä kuvaamaan kaunista Rastigaisa -tunturia. Olin käynyt pilkillä viime talvena Levajärvellä, joten tiesin sinne johtavan kelkkareitin. Lisäksi sain edellisenä päivänä viestiä, että kelkkareitti oli jo huonossa kunnossa ja jäät jokien päällä romahtamaisillaan. Se olikin oikeastaan pääsyy tehdä reissu NYT, kun vielä joen yli pääsi uraa pitkin. Ei muuta kuin vanhat tutut Hagan X-trace sukset messiin ja riittävästi evästä reppuun. Punnitsin päiväreppuni huviksi ennen lähtöä, vaaka näytti 9kg 😂 Mitä ihmettä.... Noh, hyvää treeniä...

Emme kiirehtineet lähtöä, sillä lumi on aamuisin jäistä pienten yöpakkasten takia. Päivän mittaan se tietenkin sulaa sohjoiseksi lämmön johdosta. Mutta mössössä suksella on sentään hiukan pitoa, jäällä ei ollenkaan 😁 Retkireppuni sisältö koostui varatakista ja -hanskoista, piposta, ea-laukusta, hygieniatavaroista, risukeittimestä, istuinalustasta, puukosta ja eväistä. Ja kamerankin tungin vielä mukaan kasan päällimmäiseksi. Juomaksi kylmää ja kuumaa vettä. En halunnut eväiden loppuvan kesken, joten otin mukaan runsaasti suolaista ja makeaa purtavaa.

Kimpsut kasaan ja menoksi. Ajomatka Utsjoelta Levajoelle kestää noin puoli tuntia. Tuttu parkkipaikka on heti tien vieressä ja reitti lähtee parkkipaikalta. Melkein heti reitin alussa pitää jo kääntyä vasemmalle, jotta pääsee joen yli. Ylitysjääkaistale ei todellakaan ollut enää iso, mutta niin kauan kuin niissä näkyy tuoreita kelkkajälkiä, niin uskallan niitä käyttää. Vesi on myös hyvin matalalla, joten vaikka pahin kävisi, niin hukkuminen tuskin olisi mahdollista. Märkää ja kylmää vesi on tietenkin, mikä luo omat vaaransa. Noh, tarkoitus on aina säilyä kuivana, joten varovasti mennään.

Aloituspisteen jäätilanne oli jo heikohko 😅 Vielä pääsi yli....

Joenylityksen jälkeen seurasimme joen vasenta reunaa, kelkkajälkeä kulkien. Emmimme seuraavassa risteyksessä, sillä kyltti näytti vasemmalle, mutta jäljet veivät oikealle. Seurasimme kylttiä, mutta mutkan takana valinta paljastui vääräksi, jää jäljen kohdalta oli jo romahtanut, edessä virtasi vesi. Täyskäännös ympäri, ja seuraamaan sitä toista jälkeä.

Kyltin kohdalla kelkkajälki ristesi kahteen suuntaan, mutta päätin seurata kylttiä. Se olikin dead end.

Vielä matalaa ennen tulvakauden alkua. 

Ei muuta kuin etiäpäin sanoi mummo lumessa! Ja mehän hiihdimme. Tosin ei se helppoa ollut, suksi lipsui koko ajan jäisellä pinnalla. Alussa lumi oli ollut hieman sohjoisempaa, mutta mitä ylemmäs pääsimme sitä kovempaa pinta oli. Olin hiihdellessämme katsellut tuumivaisena maisemia. Reilun tunnin jälkeen totesin, ettei tämä ollut se reitti, mitä oli ollut tarkoitus mennä. Maisema oli muuttunut erilaiseksi kuin muistikuvissani ja reitti vei väärään suuntaan. Emme kuitenkaan olleet muutakaan jälkeä nähneet koko aikana, ensimmäisen erehdyksen jälkeen. Päätimme jatkaa, jospa suunta muuttuisi ylempänä. Ehkä jokin joki piti vielä kiertää... Parin tunnin ja monen kirosanan sekä kaatumisen jälkeen pidimme taas juomatauon. Reitti oli ollut pelkkää ylämäkeä tähän asti. Yhtäkkiä kuului kelkan ääntä ja pian näkyikin kelkka! Se ajoi meitä vastaan. Pysäytin kelkan kohdallamme ja kysyin sijaintitietoja. Ei, kuulemma emme olleet Levajärven reitillä (no sen olinkin jo arvannut). Tämä veisi Geaidnojärvelle! Jahhaa... Kysyin näkyykö matkalla Rastigaisaa. Kuulemma näkyy. Noh, sittenhän me kyllä jatkaisimme matkaa! 🤗 

Evästauolla

Alkumatkasta aurinko vielä hetkittäin lämmitti matkaamme.

Pian vastaamme hiihti kaksi norjalaismiestä ahkiot perässään. He olivat kuulemma tulossa Geaidnojärveltä takaisin. Kyselin paljonko tästä matkaa oli jäljellä ja kuinkahan pian näkisimme Rastigaisan. Miehet arvelivat matkaksi näköalapaikalle noin tunnin (ja järvelle reilut 10km...). Tunti ei ole pahakaan, edelleen jatkaisimme. Ja oikein meni, noin tunnin päästä metsä aukesi, ja saavutimme puurajan. Edessä aukesi Rastigaisan ja Geaidnogaisan välinen sola. Nuo molemmat ovat siis tunturien huippuja. Valitettavasti huiput olivat jo ehtineet kadota paksujen pilvimassojen sisään, erotimme vain tunturien rinteet. Löysimme reitin vierestä täydellisen eväspaikkakiven ja aloitimme evästaukoilun.

Iloinen hiihtotoverini

Päätimme pyssätä evästauolle noin kuuden km kohdilla, kun Rastigaisa vihdoin tuli näkyviin (tosin sen huippu oli pilvien saartama). Rinteen erottaa suksien oikealla puolella.

Pöytä on katettu!

Saanko esitellä: uusi erätoverini Happy Stove!

Geaidnogaisa vasemmalla puolella, Rastigaisa oikealla.

Söimme rauhassa, grillasin jopa nakkeja uudella risukeittimelläni ja kuvailimme maisemia. Parikin kelkkailijaa ajeli ohitsemme ja vilkutteli meille. Lopulta kello läheni viittä ja tuumin, että olisi hyvä aloittaa paluumatka. Ei muuta kuin laskettelemaan alaspäin. Taivas oli jo täysin pilvessä, mutta valoa riitti silti. Matkalle vastaamme tuli aiemmin pysäyttämämme kelkkamies. Vaihdoimme uudestaan kuulumiset ja kun hän kuuli minun olevan suomalainen, osoitti hän minulle reessään istuvia ihmisiä. Nuokin ovat Suomesta! mies hihkaisi. No pitihän asia varmistaa ja kyllä, reki oli täynnä tamperelaisia 😂 Kuinka hassua, tavata suomalaisia täällä keskellä norjalaista erämaata 🤣 Eipä siinä, pikaisesti vaihdomme kuulumiset suomeksi. Kelkkamies kehoitti olemaan varovainen paluumatkalla, hän ei kuulemma palaisi takaisin tätä reitti. Lupasimme kulkea varoen.

Jorbbot horisontissa

Paluumatka olikin tietysti pääosin alamäkeä.

Pidimme pari pikaista juomataukoa matkalla. Totesin vesivarantojeni hupenevan uhkaavaa tahtia, oli jopa pakko säästellä. Hiihtäminen on näköjään janoisempaa hommaa kuin vaellus, joten tästäkin tuli oppia lisää itselle. Alastulo luonnollisesti vei vähemmän aikaa kuin ylösmeno. Yhteensä hiihdimme reilut 13km, hiihtoihin kului reilu 5h, koko reissua teimme yhteensä noin 9h taukoineen.

Olipahan taas hyvä reissu, kaikesta huolimatta. Ei haitannut "väärä" reittivalintakaan, sillä opimme uuden reitin ja tulin nähneeksi taas uusia maisemia. Mutta arvatkaas mitä... Bongasin sitten paluumatkalla kohdan, josta olisi päässyt joen yli ja sille Levajärven jäljelle.. Syy miksen sitä alkumatkalla huomannut oli se, ettei siitä ollut silloin vielä kukaan kulkenut. Vasta nyt palatessa näkyi kelkan jälkiä. Noh, kuten sanottua, ei haitannut yhtään. Maisemat olivat upeita yhtä kaikki! 😊

Olisipa itselläkin noin söpö mökki joen tai järven rannalla🤗

Voi kun osaisi lentää lintujen lailla!